2015 - EM kultaa, MM pronssia, Ironman 8.48.40!

Uuden treenikauden alussa on loistava hetki palata tekemään yhteenvetoa viime kaudesta. Kilpailumenestyksen perusteella kauden voisi tosin tiivistää hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi - mielettömän upea. Olen nyt Euroopan mestari, MM kisojen tuplamitalisti ja maailman 13. nopein IronWoman!?!

Ennen kun kerron tarkemmin kauden 2015 kisoista ja treeneistä, haluan kiittää kaikkia, jotka elivät mukana urheilussani. Triathlon on yksilölaji, mutta maailman huipulla ei kilpailla yksin. Upea menestys kuuluu koko tiimilleni. Kiitos valmentaja Paul Sjöholm. Kiitos superhuoltaja Markus. Kiitos vanhemmat, sisko ja ystävät. Kiitos kaikki kannustajat. 

Kiitos taloudellisesta tuesta kuulokojefirma Kuulohansa ja rakennusfirma Renevo. Kiitos huippuhyvistä uintivermeistä TYR Finland ja kiitos nopeasta Bianchista Velo & Oxygen ja Cycleurope. Kiitos tmi Esko Kotivuori Compressportin kompressiovaatteista ja Squeezyn energiavalmisteista. Kiitos treenidatasta Polar. Kiitos kylmähoidoista IcePower. Kiitos loistavista treenipaikoista Vantaan ja Helsingin kaupungit. Vitsi, mikä tiimi meillä onkaan ollut!

Paul on valmentanut mua jo 17!?! vuotta. Hän on siis mies myös tämän MM-pronssimitalin takana.

Kausi oli kuitenkin suurempi jännitysnäytelmä, mitä tulosten perusteella voisi päätellä.  Ensinnäkin valmistautuminen ei syksyllä alkanut kovinkaan lupaavasti. Taisin vähän "kaunistella" touhua blogissanikin, sillä näin jälkikäteen katsottuna Teneriffan leiribloggailu on aikas ylipositiivinen. Oikeasti olin tuossa vaiheessa todella väsynyt ja huonossa kunnossa. Mallorcalla hajonnut selkä vaivasi tosi pahasti ja vain muutamia päiviä ennen leiriä vietin pitkän illan Töölön tapaturma-asemalla; selkä oli niin kipeä, että pienikin liikahdus aiheutti tajunnan räjäyttävät kivut ja nosti älyttömän kovan kuumeen. Onneksi selkä kuitenkin alkoi toimia yllättävän pian ja pystyimme jo Teneriffalla tekemään ok kevyitä treenejä.

Joulun jälkeen kroppa vihdoin normalisoitui ja treenaaminen alkoi luistaa kuin taikaiskusta. Tammikuussa Kanarialla kunto nousi kohisten. Huippu treeniflow jatkui myös helmikuussa Suomessa. Kaikki kulki ja meininki tuntui todella hyvälle!

Helmikuun lopussa oikeaan polveen ilmaantui kuitenkin yhtäkkiä yhden pitkän pk treenin lopussa kipua. En malttanut lopettaa. Pari päivää tämän jälkeen vedin juoksuvalmennuksen hammasta purren. Polvi tuli tosi kipeäksi. En pystynyt pariin viikkoon kävelemään kuin parisataa metriä. Polkeminen ei onnistunut ollenkaan kolmeen eikä juoksu viiteen viikkoon. Lääkärit eivät oikein tienneet, mikä oli vikana. Hermot olivat kireällä, sillä menossa oli vuoden tärkeimmäksi suunniteltu treenijakso.  Onneksi olen kuitenkin triathlonisti. Ei kun märkkäristä hihat pois (säästi jalkoja) ja uintia, uintia ja uintia!

Maaliskuun lopulla polvivaiva parani about yhtä nopsaan kuin oli tullut. Just sopivasti, sillä lähdimme jälleen Kanarialle. Treenijaksosta tuli polven kuntoutuksen takia hieman suunniteltua maltillisempi, mutta silti leiri onnistui aivan nappiin. Oli tosi kivaa treenata jälleen kolmea lajia ja kunto nousi vähintään yhtä kohisten kuin tammikuussa.

Toukokuun alussa matkasin kauden ekaan kisaan Mallorcalle hyvällä fiiliksellä. Reissu oli kyllä muuten hyvä, mutta kisan takia tuli kyynel jos toinenkin ja koko startti jäi lopulta noidannuolen takia väliin. Tämä oli ehdottomasti oikea ratkaisu, sillä levon ansiosta selkä tokeni juoksukuntoon vain muutamassa päivässä.

Mallorcan jälkeen kisakauden avaus siirtyi puolimatkan EM kisaan. Riminille osui elämäni paras pyöräpäivä. Jaloista löytyi poweria ja ne kestivät ihan hullua tykitystä. Ajoin jopa 8 min muita naisia nopeammin. Voitin ylivoimaisesti EUROOPAN MESTARUUDEN!!!!

Rimini oli huikea kokemus, mutta sitä seurasi paha lasku. Polvi kipeytyi kisasta. Jouduin jäämään pois Bakun European Gameseista. Käytännössä tämä oli viimeinen niitti triathlonistina Rioon haaveelleni. Oli tuskaista päästää irti monivuotisesta tavoitteesta. Toisaalta luopuminen antaa aina tilaa uusille asioille. Nyt yhdestä haaveesta luopuminen antoi tilaa kauan uinuneelle suurelle unelmalleni. Minussa heräsi parikymmentä vuotta piilossa ollut pieni tyttö, joka polki uintitreeneihin pinkillä maastopyörällä ja kuvitteli Pirkkolan kuuset Hawaiin palmupuiksi!

Kesäkuun lopussa uusi vapautunut fiilis pääsi valloilleen Ruotsin Motalassa käydyissä Pitkänmatkan MM kisoissa. Uinti sujui kohtalaisesti, pyöräily kulki hyvin ja juoksu suorastaan lensi. Ylitin maaliviivan kolmantena. Voitin MAAILMANMESTARUUSKISOISSA PRONSSIA!!!

Motalan jälkeen pidin viiden päivän loman Italiassa. Sen jälkeen olikin taas paukkuja treenata koko loppukesä. Harjoittelu sujui mainiosti. Kovina "treeneinä" voitin puolimatkan SM kultaa, olympiamatkan SM kultaa (kisassa kuittasin myös venäläisen Rioon menijän) ja lisäksi tein nopsan (4.07 h) puolikkaan Turussa.

Kesän treenaaminen tähtäsi lokakuun alussa käytyyn elämäni ekaan Ironmaniin. Syyskuussa vedimme 10 vrk viimeistelyleirin Barcelonassa. Puhti alkoi kuitenkin olla hiukan kadoksissa. Pohkeessa oli joku ihme vaiva ja jouduin olemaan lähes koko leirin juoksematta. Pyörä ja uinti kulkivat kuitenkin loistavasti.

Leirin jälkeen treenasin viikon kevyesti Suomessa ja Barcelonan kisareissulle lähdin hyvillä fiiliksillä. Oli niiiiiiin siistiä päästä vihdoin vetämään SE triathlonmatka! Starttiviivalla olo oli levollinen. Tiesin, että osaan tämän ja homma sujuikin aika mallikkaasti. Ylitin maaliviivan tokana. Aikaa kului 8.48.40. Olin ensimmäinen suomalainen sub 9 h nainen tällä kuninkuusmatkalla ja maailman kaikkien aikojen 13. nopein IronWoman. Ei hullumpi debyytti :)

Nyt into kohti uusia seikkailuja on - arvatkaapa vaan - aivan mieletön! Kaikki tähtää huippumenestykseen Ironman Hawaiilla. Ensi vuonna haluan pärjätä siellä hyvin. Vuosina 2017 ja 2018 haluan seistä lei kaulassa tooooosi leveä hymy huulilla :) Mutta sitä ennen saan onneksi treenata monen monta tuntia ja kisata monia kisoja. Talvella leireilen Kanarialla koko tammi- ja maaliskuun. Kauden 2016 ekat kisat ovat Ironman 70.3 Dubai (29.1.) ja Ironman South Africa (10.4.). Touhua voit seurata pian avautuvilta uusilta nettisivuiltani. Niin ja jos haluat mukaan koko ajan vahvistuvaan IronKaisa tiimini, niin otahan yhteyttä :)!

Ironwoman - 8.48.40!

Wow. Vedin sunnuntaina Barcelonassa elämäni ekan Ironmanin. Käytin 3,8 km uintiin, 180 km pyöräilyyn ja 42,2 km juoksuun aikaa 8 h 48 min 40 s, mikä nosti mut kertarysäyksellä maailman 13. nopeimmaksi naiseksi tällä triathlonin kuninkuusmatkalla. Uskomatonta.

Ironman Barcelonasta muodostui mieletön kamppailu niin itseäni kuin kanssakilpailijaani vastaan. Voisi sanoa, että voitin itseni, vaikka koko kisassa jouduinkin lopulta taipumaan toiselle sijalle. Kokemus oli sunnuntaina valttia: voittaja, hollantilainen Yvonne Van Vlerken, vetäisi Barcelonassa 29. ironmanmatkan koitoksensa ja teki samalla eräänlaisen maailmanennätyksen suoriutumalla siitä 10. kerran alle 9 tunnissa. Kova nainen.

Olen haaveillut ironmanin tekemisestä 12-vuotiaasta pikkutytöstä lähtien. Eka ironmanini olikin täynnä sisua ja sydäntä. Ennen kun kerron tarkemman tarinan koitoksesta, haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tukeneet minua tämän unelmani saavuttamisessa. Kiitos valmentajalleni Paul Sjöholmille. Kiitos perheelleni, ystävilleni ja rakkaalle superhuoltajalleni Markus Salille. Kiitos fyssari Tiina Lahtinen-Suopankille. Kiitos sponsoreilleni Kuulohansalle, Hansatonille, Renevolle, Polarille, TYR:lle, Squeezylle, Compressportille, IcePowerille, Velo & Oxygenille ja Cycleuropelle. Yksin en olisi tähän pystynyt.

12-vuotiaana polkaisin yhteenmenoon 180 km pinkillä maastopyörälläni. Kuva on kuitenkin otettu jonkun muun pyöräretken jälkeen mummolan pihassa. Noihin aikoihin meillä oli tapana tehdä muutaman päivän kesäretkiä teltan kanssa.

Valmistautuminen Barcelonaan ei ollut helpoimmasta päästä. Treenit sujuivat loistavasti koko kesän ajan. Sen sijaan Ironmania edeltävät nelisen viikkoa sisälsivät kaikenmoisia pieniä ongelmia. Aloin varmaan yksinkertaisesti väsähtää jo toukokuun EM-kisasta alkaneen pitkän kauden jälkeen. Tiesin olevani loistavassa kunnossa, mutta kropan probleemat aiheuttivat turhaa psyykkistä väsyä. Kaiken lisäksi kisareissusta muodostui suunniteltua raskaampi myös sen vuoksi, että Paul sairastui ruokamyrkytykseen eikä päässyt ollenkaan Barcelonaan. Niinpä kaikki mahdolliset huoltotehtävät kasautuivat Markukselle, joka kyllä oli jälleen aikamoinen superhuoltaja, mutta esimerkiksi kisan aikaiset väliajat ja muut avut jäivät väistämättä vähempään kuin olisimme halunneet.

Bianchi priimakunnossa valmiina ironmanille.

Barcelonassa oli koko kisaviikon ajan ihan älytön määrä latausta ilmassa. Olin tavallistakin jännittyneempi ja varmasti aika hankalaa seuraa... Kisa-aamuna sen sijaan heräsin rauhallisin mielin. Tunsin yhtäkkiä, että kyllähän mä nyt oon valmis tähän hommaan! Niinpä odottelinkin aamulla starttia ihan intoa piukassa.

Uinti oli ehkä paras uintini ikinä. Lähdin rennosti matkaan tekemään omaa suoritusta. Olin todella yllättynyt, kun päädyin lopulta polskimaan koko matkan erittäin hyvänä uimarina tunnetun britti Vanessa Rawn kanssa. Kaiken lisäksi uinti tuntui koko 3,8 km ajan kevyelle ja mietin monta kertaa, että menenköhän aivan liian hiljaa. Jälkikäteen olen varma, että tosi rennolta tuntunut uinti oli loppukisan kannalta juuri oikea taktinen ratkaisu. Rantauduin vedestä ensimmäisenä reilun 53 min polskinnan jälkeen.

Pyöräily starttasi lentämällä. Jalat olivat todella hyvät. Hämmentävää oli, etten ollut suunnitellut johtavani kisaa. Johtoni taisi olla hämmentävä juttu myös järjestäjille, sillä peesivalvontamopo ajoi vierelläni about 150 km koko 180 km lenkistä, vaikka menoni oli täysin rehellistä enkä tarvinnut edes yhtään suullista varoitusta. Johtoasemani vuoksi kisan vauhdinjako muodostui vaikeaksi, sillä olin suunnitellut seuraavani muiden naisten meininkiä. Vaikka mulla oli wattimittari käytössä, ei meillä ollut aivan tarkkaa käsitystä tavoitetehoistani. Niinpä päätinkin ajaa sillä asenteella, että menen hiljempaa kuin mieli tekisi. Tästä huolimatta vetäisin ekat 70 km kovempaa kuin muut naiset.

Myös toinen 70 km lenkki tuntui lähinnä kevyelle lenkkeilylle. Odotin koko ajan, että joku nainen pyyhkäisee ohi, mutta niin vaan sain kerätä telkkarinäkyvyyttä johtoasemassa. Jälkikäteen ajateltuna taisin kuitenkin ajaa ekat 140 km himpun liian kovaa. Tämä saattoi maksaa monia arvokkaita minuutteja lopputuloksessa. Vikoilla 40 kilsalla reidet kramppailivat ja energiat tuntuivat yhtäkkiä täysin huvenneen. Kaiken lisäksi huomasin, että runkoon kiinnittämäni energiageelit olivat tippuneet eikä mulla ollut enää kuin laihaa urheilujuomaa. Jälkijossitteluna olisi ehdottomasti pitänyt malttaa pysähtyä rauhassa huoltoasemalla. Ensi kerralla olen tällaisessa tilanteessa fiksumpi.

Saavuin hiipumisesta huolimatta tokaan vaihtoon noin 1 min johtoasemassa. Aloitin maratonin pelokkain fiiliksin. Jalat olivat ihan tyhjät. Juoksu tuntui kammolle köpöttelylle. Yvonne saavutti mut 12 km juostuamme ja tämän jälkeen roikuin hänen mukanaan kympin verran. Puolimaran paikkeilla mulla oli kuitenkin todella vaikeita hetkiä eikä auttanut muuta kuin antaa Yvonnen karata. Yritin vatsan nikottelusta huolimatta vetää ylimääräistä energiaa sisään, mikä osoittautui fiksuksi vedoksi, sillä kolmenkympin jälkeen piristyin yhtäkkiä kummasti. Sain kiristettyä vauhtia ja pääsin jo reilun 20 sekunnin päähän Yvonnesta. Mutta sitten noin 5 km ennen maalia jalat taas tyhjenivät. Ironmanin väsymys oli jotenkin tosi erilaista, mitä olin aiemmin kokenut. Se ei sattunut yhtään, mutten ollut enää varma selviänkö ylipäätään tolpillani maaliin. Niinpä ei auttanut muuta kuin varmistaa selkeä toinen sija ja juosta omaa tasaista menoa maalisuoralle saakka (mara aikani oli 3.05 h).

Ylitin maaliviivan onnellisena. En ollut kertaakaan kisan aikana nähnyt kelloa ja kun kuulin loppuaikani, yllätyin valtavasti. Tiesin tietty jo etukäteen, että saatan olla ihan kova ironwoman... Mutta tällaista maailmanluokan huippusuoritusta en osannut ekalla kerralla odottaa. Wow. About nämä ajatukset ehtivät pyörähtää päässäni ennen kuin verenpaine heitti häränpyllyä ja multa lähti taju.

Ironman Barcelona antoi hurjasti itseluottamusta. Se varmisti, ettei urani päämaali - Hawaiilla käytävän MM kisan voitto -  ole millään lailla mahdoton tavoite. Ekasta ironmanistani tuli tuliaisina myös älytön määrä tärkeitä kokemuksia. Uskon, että niin minä kuin vahvistuva tiimini pystymme seuraavalla kerralla hoitamaan homman entistä paremmin. Into tulevaan kauteen onkin valtava. Nyt ensin on kuitenkin lomailun aika!

Ydintiimini oli vastaanottamassa mua ja Markusta lentsikkakentällä hienon paidan ja korttien kanssa. Kuvassa "apuvalmentajani" ja työkaverini Marko Riitijoki, isä Timo Lehtonen, valmentaja Paul Sjöholm, rakas superhuoltaja Markus Sali ja IronKaisa :)