Kohti Ironmania

Tämän aamun uintipaikka ei ollut yhtään hassumpi:

Reilun parin viikon kuluttua, sunnuntaina 4.10., seison samalla Barcelonan rannalla elämäni ekan Ironmanin lähtöviivalla. Aika hassua, että oon harrastanut triathlonia niin kauan ennen kuin lähden mukaan tähän legendaariseen kestävyyskoitokseen. Valinta on kuitenkin ollut looginen - olisin tietysti jo ajat sitten selvinnyt ironmanista ja varmasti ihan kohtuullisen hyvää vauhtiakin, mutta on vaan ollut tosi vaikea löytää kalenterista muutaman kuukauden ajanjaksoa, jolloin olisi ollut aikaa valmistautua piiiiitkään kisaan ja toisaalta myös palautua siitä.

Nyt Ironman haaveeni toteuttaminen on vihdoin mahdollista. Tosi kutkuttavaa päästä kokeilemaan, miten suoriudun koitoksesta! Ainakin treeneissä olen monena päivänä ollut intoa piukassa kuin joku pikku junnu. Intohimo triathlonia kohtaan on siis jopa vahvempaa kuin aiemmin, mikä on tietty erittäin hyvä asia. Kuten Märskyn urheilulukiolaisillekin kerroin, on oman intohimon toteuttaminen mielestäni ihan ykkösjuttu.

Viime viikkojen valmistautuminen ei kuitenkaan ole sujunut ongelmitta. Itse asiassa meininki on jälleen ollut pientä vuoristorataa. Turun kisan jälkeen pidin kevyimmän treeniviikon sitten alkukevään. Kunnon kevennyksen ansiosta kroppa oli loisto vireessä ja sain tehtyä pari ihan huippua treeniviikkoa. Eka viikko sisälsi paljon määrää ja etenkin uintia (40 km) sekä juoksua (110 km). Homma rullasi. 

Seuraava kova viikko olikin sitten rytmitykseltään vähän erilainen, sillä siihen kuului oikeastaan vain kaksi kunnon harjoitusta. Eka pääharjoitus oli ironmanpäivä (5 km uinti + 180 km pyöräily + 6 km juoksu). Treeni sujui loistavasti ja ainoa kiukun paikka oli, kun en saanut juosta tuon enempää tai edes tavoitevauhtiamme kovempaa :D Viikon toinen päätreeni oli reilun 30 km juoksu ja yllätykseksemme juoksu kulki paremmin kuin ikinä ennen.

Tuo viimeinen pitkis olisi kuitenkin, näin jälkikäteen mietittynä, pitänyt jättää juoksematta... Vaikken ollut juurikaan juossut parina harjoitusta edeltävänä päivänä, tunsin jo treenin alkuverrassa vanhaa epämääräistä pohjevaivaa. Treenin aikana pohje oli ihan täysin okei, mutta seuraavina päivinä se äityi todella kipeäksi. Pohje vaati reilun viikon täydellisen juoksutauon eikä jalka vieläkään ole täysin kunnossa.

Pohje alkoi kiukutella sikäli tosi pahaan vaiheeseen, että tulimme viime viikolla tänne Barcelonan Calellaan valmistautumisleirille. Leireily ei siis ole sujunut kovinkaan huipusti, kun on koko ajan pitänyt tapella pohkeen kanssa enkä ole uskaltanut juosta juuri ollenkaan. Onneksi olen kuitenkin saanut vedettyä monia loistavia pyörätreenejä, joissa olen päässyt totuttelemaan hieman muutettuun ajoasentoon. Vaihdoimme aika-ajotankoni ja nyt tuntuu, että ajaminen olisi vihdoin niin mukavaa, vauhdikasta ja vahvaa kuin olisin koko kesän halunnut :)

Eilen teimme vihdoin myös hieman pidemmän yhdistelmän, joka sisälsi 14 km ironman vauhtista juoksua. Pohje ei onneksi kipeytynyt tästä harjoituksesta. Huomenna lennämme Suomeen ja nyt näyttää siis sille, että palaamme pian!

Ei Bakua. Eikä Rioa.

Urheileminen on tällä hetkellä yhtä ylä- ja alamäkeä. Kroppa ei ole tippaakaan niin yhteistyöhaluinen kuin tahtoisin. Eilen edessä oli erittäin vaikean tosiasian tunnustaminen: en pysty lähtemään reilun viikon päästä Bakussa käytäviin European Gameseihin.

Keväällä reistaillut polvi / reisi suuttui Riminin EM-kisasta. Jalka kestää perustreeniä, mutta tehokas meno lyö sen heti täysjuntturaan. Bakussa käytävästä European Games koitoksesta tulisi siis pää kainalossa rimpuiltu väkinäinen suoritus, jos siis ylipäätään jollain lailla edes kykenisin hinaamaan itseni maaliin. Lisäksi väkisin väännetty kisa tekisi myös aika lailla mahdottomaksi valmistautumisen nyt kolmen viikon päästä käytävään ITU:n Pitkänmatkan MM-kisaan.

Bakusta poisjääminen on tosi kova pala, sillä odotin kisaa ihan älyttömästi. Olisi ollut iso ilo ja kunnia saada olla mukana ekaa kertaa järjestettävissä European Gameseissa.

Erittäin iso juttu on myös se, että tämä vastoinkäyminen taisi olla viimeinen niitti haaveelleni päästä Rion olympialaisiin triathlonistina. Bakussa jaossa olevat rankingpisteet olisivat nyt olleet kriittisen tärkeitä. Pisteiden lisäksi Baku olisi ollut tärkeä koettelemus ja näytön paikka myös siinä mielessä, että tuloksen perusteella meidän olisi ollut helpompi päättää, olemmeko valmiita satsaamaan ja riskeeraamaan ihan kaiken sekä talouden että pitkien matkojen urheilijana kehittymisen kannalta ja kiertämään ensi syksynä sekä seuraavana keväänä maapalloa ristiin rastiin Rion pisteitä metsästäessä. Lontoon projektihan oli sen verran rankka, etten ole ollenkaan varma, olisinko valmis lähtemään tuollaiseen ralliin uudestaan. Hyvä - tai huono - tulos Bakussa olisi tehnyt ratkaisun tekemisestä helpompaa.

Nyt mun on siis pengottava urheilijaidentiteettini läpikotaisin ilman Bakun tuloksen antamaa viitoitusta. Olympialaiset ovat mielestäni hienoin tapahtuma, johon urheilija voi urallaan päästä. Tästä huolimatta mulla on Riminin jälkeen ollut vahva tunne, että nyt olisi vihdoin aika lähteä koko tarmollani seuraamaan jo 12-vuotiaana kokemaani tunnetta siitä, että musta tulisi maailman kovin teräsnainen nimenomaan pitkillä triathlonmatkoilla.

Kanarialle kuntokuurille

Istun täysin pitkästyneenä lentsikassa, jonka nokka osoittaa kohti Gran Canariaa. Edessä on kolme pitkää viikkoa tutussa Maspalomasin treeniparatiisissa. On se vaan hassua, miten paljon sitä jaksaa vielä tässäkin vaiheessa urheilu-uraa innostua leirille pääsystä!

Polvi alkaa vihdoin olla kunnossa (koputetaan kuitenkin puuta...). Se toipui lopulta lähes yhtä nopeasti kuin kipeytyikin. Viime viikonloppuna pystyin juoksemaan 5 min, kunnes koivessa alkoi tuntua pientä kiristelyä ja askel täytyi pysäyttää kävelyksi. Alkuviikosta mun lihaskalvoja avattiin tosi kovaa (sattui!) ja pian sen jälkeen tulehduksen rippeetkin tuntuivat häviävän ja eilen juoksin jo 20 min ihan täysin kivutta. Iiiiiihaaanaaaaa! Pyöräilyä polvi sentään on kestänyt jo parisen viikkoa, tosin oon ajanut vaan max 1.30 h ergosettejä ja nekin kevyesti.

Kuten mun urheilija Facebookista ehkä olet huomannut, oon viime viikkoina uinut aika paljon. Treenit ovat toki vaihdelleet päivästä toiseen, mutta erikoisuutena oon vetänyt tosi pitkiä kelauksia aiempaa enemmän, mikä on itse asiassa ollut yllättävänkin kivaa ja kehittävää. Ei kun piippariin 1.20-1.30 vauhdiksi ja kelaamaan 2-6 km ilman "turhia" taukoja! Ainakin nämä treenit ovat helpottaneet polviangstia :) En oo moneen vuoteen juuri uinut sykemittarin kanssa, koska inhoan syvästi kaikkia laitteita, jotka eivät toimi kunnolla. Nyt sain kuitenkin Polarilta v800 mittarin, joka toimii vedessä aivan täysin virheettömästi! Niinpä sykkeitäkin on ollut mielenkiintoista seurailla ja uskon, että sykemittarista on saatavissa paljonkin hyötyä esim. uinnin taloudellisuuden opettelussa.

Niin ja en oo siirtymässä märkkärin vakikäyttäjäksi altaassa ja en oo myöskään siirtymässä hihattomaan märkkäriin, vaikka näitä multa on viime viikkoina useampikin kysellyt. Polven takia tarvitsin ylimääräistä tukea alakroppaan ja koska en halunnut paahtua joka päivä keitetyksi ravuksi, leikkasin vanhasta risasta puvusta hihat pois. Ratkaisu on osoittautunut loistavaksi myös siltä kannalta, että käsien vesituntuma pysyy samana kuin ilman pukua. Riossa ja Hawaiilla kun ei märkkäriä käytetä ;)

No, ennen Rioa tai Hawaiia tarttis kuitenkin pikkasen kohottaa kuntoa. Nyt on meinaan aika lailla heikko, raskas ja huohottava fiilis. Ihan kun peruskunto olisi täysin romahtanut viiden viikon polvitappelun aikana, ahkerasta uimisesta huolimatta. Töitä on siis edessä. Jokainen Kanarian leiripäivä on hyödynnettävä tarkasti. Maltti mukana. Kisakauden avauksesta kerron sitten vasta ensi postauksessa, kunhan näemme, miten treenaaminen lähtee sujumaan. Oi, onpa kivaa päästä töihin :)

Metsään meni

Maaliskuun alkupuoli on ollut älyttömän rankka. Ei sillä, että olisin aamusta iltaan huiskinut itseäni väsyksiin. Raskasta on ollut, koska oon joutunut tappelemaan kipeytyneen polven kanssa.

Probleema tuli täysin puskista pian viimeisimmän treenipostaukseni jälkeen. Harjoitusjakso sujui älyttömän hyvin, mutta ihan vikan treenin loppuverrassa (!) tunsin kipuilua ja kiristystä polven seudulla. En kuitenkaan keskeyttänyt verryttelyä, vaan ajattelin, että kyseessä on joku tavallinen pikkunipistys. Sellaisiahan nyt silloin tällöin tulee ja menee. Pari päivää tän treenin jälkeen vedin vielä juoksuvalmennuksen, jossa myös itse hölkyttelin alku- ja loppuverrat. Tällöin sattui jo kovasti, mutta uskoin, että vaiva hellittää kevyen harjoitusviikon ansiosta päivässä tai parissa.

Ei hellittänyt. Kävelykin muuttui vaikeaksi. Lääkäri määräsi lepoa ja tulehduskipulääkkeitä. Koipea avattiin fyssarilla. Polvi vaan ei osoittanut paranemisen merkkejä ja seuraavaksi otettiin magneettikuvat. Täysin selkeää syytä kipuun ei kuvienkaan perusteella löytynyt, vaikka konsultoimme useampaa lekuria. Huh sinänsä, ettei polvessa ainakaan ole siteitä tai muita rikki! Todennäköisimmälle vaikuttaa, että probleemana on ylirasittunut ja tulehtunut quadricepsjänteen patellainsertio.

Aika uskomatonta, mutta tämä on mun uran ensimmäinen täysin selkeä ylirasitusvamma. Jälkiviisaana on helppo nähdä, että homma oli kyllä menossa aika kovalla ylinopeudella päin metsää eli jostain joku paikka olisi joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin pettänyt tai sitten olisin muuten vaan väsähtänyt pahasti. Levon tarvetta on äärettömän vaikea huomata, kun treeni kulkee ja motivaatio on huipussa. Onnistuin myös paikoin peittelemään väsyä ja siten puijaamaan valmentajaa. No, onhan huippu-urheilussa silloin tällöin kokeiltavakin rajoja... Heh, heh.

 

Ikävää vaivassa on, että se tuli yhdistelmänä juoksusta, pyöräilystä ja lihaskuntotreenistä eikä oo niin juoksuspesifi kuin monet vammat. Tämän takia en voinut kahteen viikkoon treenata jalkoja millään tavalla. Huono homma tässä vaiheessa vuotta! Tällä hetkellä onneksi sentään kevyt puolen tunnin pyöräily menee kivutta. Mutta normitreenin pariin on turha kuvitella vielä palaavansa. Pään kannalta raskasta on myös se, että tulehduksen vaatimaa rauhoittumisaikaa on vaikea arvioida.

 

No, onneksi satun olemaan triathlonisti, jolla uinti on se heikoin lenkki. Niinpä maaliskuulle tuli nyt jopa suunniteltua tiukempi uintipainotusjakso. Pääasiassa olen tosin joutunut uimaan hihattomalla märkkärillä ja normaalia kevyemmillä potkuilla, mutta itse asiassa just potkujen keventäminen on se, mitä olemme halunneet mun uintitekniikassa muuttaa. Eli ehkä tästäkin vastoinkäymisestä on vielä revittävissä jotain positiivista.

 

Nyt täytyy vaan tsempata ja laittaa kaikki energia polven paranteluun. Onneksi on olemassa monia rohkaisevia esimerkkejä urheilijoista, jotka ovat vammojen sotkeman harjoituskauden jälkeen vetäneet uskomattoman loistavan kisakauden. Kiukuttavaa tämä ylimääräinen lepäily silti on!

 

Kaikenmoisia konsteja koipeen on koitettu. Myös Jemi on yrittänyt parhaansa ;)

 

Lomailua ja EM kisan jälkipyykkiä

Palasimme eilen Suomeen. Loppu Mallorcan reissu sujui aika pitkälti näin:

Silti, ihanista olosuhteista huolimatta, edes aurinko ei riittänyt poistamaan kaikkea ketutusta. Nyt ekat kaksi päivää EM kisan jälkeen lähinnä itkin, potkin seiniä ja harmittelin tapahtunutta. Tuloslistaa lukiessa näytti sille, että mahdollisuudet kauden toiseen arvokisamitaliin olisivat olleet loistavat. Tällainen jälkipuinti on turhaa ja täysin epäurheilijamaista, mutta niin sitä vaan taas nämä hölmöt jossittelut pyörivät mielessä. Nyt ei tullut mitalia. Ja palkintorahojen sijaan matka poltti ison loven ensi talven treenibudjettiin.

Kivempien tuliaisten sijaan Mallorcan tuliaisiksi jäi kipeä selkä. Sen takia Mallorcan lomakin meni makailuksi enkä päässyt ajamaan rakastamiani mäkiä. Selkää ei oo vielä tutkittu tarkemmin, mutta oon aika varma, että se venähti/revähti kaatuessani. Vaikka kipu on täysin erilaista kuin Kiinassa, on se just samalla alueella. Luulen, että Kiinan MM kisan rasitusta tuli yksinkertaisesti aliarvioitua. Olihan se ihme homma, että kramppinen selkä ylipäätään antoi tuolloin kisata lähes 6 tuntia maailman kärkivauhtia... MM hopea kourassa kuvittelin, että kroppa on haavoittumaton eikä selässäkään voi olla enää krampin lauettua mitään vikaa. Luultavasti lihakset kuitenkin olivat viime viikkoina koko ajan hiukan ylirasittuneet ja vammaherkät ja Mallorcan tömähdys oli selkälihaksille viimeinen niitti.

On helppo jälkiviisastella, että koko kausi olisi kantsinut lopettaa Kiinan jälkeen. Todellisuudessa EM kisan väliin jättäminen olisi kuitenkin ollut tosi vaikeaa. Meillä oli lentoliput Mallorcalle ostettuna. Treenit kulkivat piilevästä väsystä huolimatta loistavasti ja numerot näyttivät sille, että oon valmis kovempaan menoon kuin aikaisemmin. Jos joku olisi tullut siinä vaiheessa sanomaan, että lepää kisaamisen sijaan, olisin (luultavasti kuitenkin kuvainnollisesti...) tinttaissut sanojaa kuonoon.

Niin ja nyt kisasta jäi jossiteltavaksi myös se, että olisiko mulla pitänyt olla varautuubi matkassa. Olemme tietty miettineet asiaa ja päätimme alkukaudesta, että tuubin kantaminen on puolimatkalla kansainvälisissä kisoissa turhaa (Joroisilla mulla toki oli tuubi mukana). Tuubin vaihtaminen veisi tosi hyvälläkin suorituksella vähintään 5 min, sillä en millään saisi kiskottua sitä nopeammin irti. Viitisenkin minuuttia on pro sarjojen puolimatkoilla iso ero ja yleensä on parempi vetäytyä sivuun sekä palautella mahdollisimman nopeasti seuraavaa kisaa varten. Mallorcan kisa oli kuitenkin poikkeus, sillä ilmeisesti kuuman kelin ja rankan reitin takia jo kisan kolmonen hävisi kärjelle erikoisen paljon. Eli tällä kertaa mulla olisi pitänyt olla varatuubi matkassa, tosin kipeän selän kanssa en varmasti olisi saanut sitä vaihdettua. Ainakin pikkureikiä paikkaava ihmevaahto täytyy kuitenkin lisätä pyörävarusteisiin, sillä vaahtokin olisi saattanut tällä kertaa riittää korjaamaan minireiän. Itse asiassa kellään muullakaan prolla ei näyttänyt olevan Mallorcalla varatuubia matkassa, mutta paikkausvaahtoa oli noin kolmasosalla. Toisaalta nyt oli selän ja ensi kauden takia varmaan vaan hyvä, että tuubin hajoaminen pakotti keskeyttämään.

No, nyt on jossiteltu tarpeeksi ja on aika unohtaa harmillinen reissu. Onneksi jo Mallorcallakin fiilis parani pikkuhiljaa ja pystyimme viettämään tiistaina ja keskiviikkona mukavat rentouttavat lomapäivät. Hiukan jopa nautin, kun vaihteeksi mä makasin ja valkku pullisteli habaansa ;)

Nyt edessä on vielä ainakin viikon verran lähes täyttä treenilepoa. Kunnon treenipöhinä startannee vasta marraskuun puolessa välissä, sillä haluamme varmistaa, että kroppa varmasti palautuu loistavan kauden jälkeen aivan täysin. Sit onkin kiva lähteä uuteen kauteen ja rakentamaan musta entistä vauhdikkaampaa ja kestävämpää sisupussitaskurakettia :)

En päässyt tällä kertaa laittamaan pinkkejä lenkkareita jalkaan, mutta pinkit varpaat edustivat #TeamElinaJouhkia - jos ei kisassa, niin ainakin rantaelämässä!

Tyyntä myrskyn edellä - syksyn kisat

Bloggailussa oli pitkä tyyni jakso. Nyt ajattelin pistää myrskyn käyntiin ja koittaa, mille tuntuisi bloggailla useammin ja lyhyempiä tekstejä. Katsotaan, onko se kivaa mun mielestä tai teidän lukijoiden mielestä :)

Aloitetaan loppukesän kisavalinnoista. Päätin lähteä ITU:n pitkän matkan MM-kisaan (Weihaissa 21.9.) ja ITU:n puolikkaan EM-kisaan (Mallorcalla 18.10.). Ironman 70.3 MM jäi siis väliin.

Kisat ratkaisi lopulta se, että halusimme tähän syksyn alkuun kunnon harjoittelujakson. Hyvistä tuloksista huolimatta astma ja juhannuksen paikkeilla krampannut kylki on aiheuttanut aika paljonkin ongelmia. Lisäksi polvi oli kesä-heinäkuun siinä kuosissa, etten voinut pysähtyä juoksulenkkien aikana.... täytyi juosta ruskot kaikki yhteen putkeen. Tämä oli vähän turha ja hölmö homma, mutta onneksi koipi on nyt taas ihan täydellinen. Jalassa oli vaan kumma jumi, joka johtui yhdestä pienestä pyöräilyyn liittyvästä muutoksesta ja homma korjaantui poistamalla tämän muutoksen.

Kesän treenaaminen ei siis kuitenkaan ollut ihan sellaista kuin kisakaudella pitäisi. Määrää tuli tosi paljon, tehoa ei niinkään. Emme siis halunneet hötkyillä ja lähteä jo ensi viikonloppuna Kanadaan, vaan ajattelimme, että kroppa olisi varmimmin MM-vireessä vasta parin viikon kuluttua. Sitä paitsi Kiinassa on lämmin, Kanadassa kylmä ;). Ja mä näytän pätkäjalkoineni enemmän kiinalaiselta kuin kanadalaiselta ;)  

Italialainen huippulääkäri ja lihaskalvojuttujen tutkija Antonio Stecco kävi viime viikolla Suomessa ja avasi mun kylkeä. Kiitos Antonio (ja Tiina!!!)! Ei muuten oo ikinä sattunut niin paljoa kuin tossa hieronnassa...

Ainoa ehkä ei-niin-kiva puoli Kiinassa on, että siellä on uintia ja pyöräilyä tosi paljon ja juoksua aika vähän. Matkat on 4 km / 120 km / 20 km. Toisaalta just uinnissa ja pyörän päällä haluisinkin vielä päästä näyttämään kynteni, sillä niissä en mielestäni oo saanut tänä kesänä ulos sellaista tulosta, mihin parhaimmillani pystyn. Minä, TYR ja Bianchi pystytään kyllä parempaan! Juoksussa Pöltenin suoritus oli jo aika loistava ja saman toistaminen riittää tyydyttämään suoritustarpeeni. Itse asiassa mun Pöltenin juoksu (1.16.15) on edelleen tän vuoden maailman kärkiaika Ironman 70.3 kisoissa.

No, lupasin pitää bloggailun lyhyenä. Joten lähdenpä valmistautumaan illan harjoitukseen. Aamulla uin noin vitosen reippaan treenin ja parin tunnin päästä pitäisi kipitellä muutamia ylämäkiä. Odotan iloisin pelonsekaisin tunnelmin....

Pirteitä kesäisiä syyskuun päiviä kaikille!

Juoksuseminaari Uuden Lastensairaalan hyväksi

Kaikkien juoksusta kiinnostuneiden kantsii ehdottomasti tulla Finlandia-talolle lauantaina 20.9. Tuolloin pidettävässä juoksuseminaarissa jaetaan huipputason tietoa tekniikasta, harjoittelusta, vammoista ja ravitsemuksesta.

Mikä hienointa, koko seminaarin tuotto menee täysin lyhentämättömänä Uusi Lastensairaala 2017 -hankkeelle! 

Kaikki seminaarin järkkärit ja puhujat toimivat siis vapaaehtoisvoimin. Pääjärjestäjänä on Suomen alaraajafysioterapian yhdistys, SAFY. Tapahtuman suojelijana toimii pääministeri Alexander Stubb.

Puhujat ovat häkellyttävän kovia asiantuntijoita. Juoksuvammoista kertoo urheilutraumatologian kirurgi ja lääkäri Sakari Orava, joka on leikannut muun muassa Haile Gebreselassien sekä David Beckhamin. Juoksutekniikasta puhuu pilatesguru, lukuisia maamme kovimpia urheilijoita (esim. Jukka Keskisaloa) auttanut fysioterapeutti Jarmo Ahonen. Juuri väitöskirjan kirjoittanut tutkija Juha-Pekka Kulmala kertoo puolestaan viimeisimmät tutkimustulokset kanta- ja päkiäaskelluksen eroista. Huippu-urheilijan näkökulman tuo Tuija Helander, jonka tekemä 400 m aitojen Suomen ennätys on kestänyt jo 27 vuotta. Valmentajana puhuu puolestaan Tom Andtbacka. Hänen koutsattavia ovat esimerkiksi Pia Sundstedt ja Niclas Sandells.

Myös mua pyydettiin osallistumaan seminaariin triathlonistin ja ravitsemusasiantuntijan roolissa. Olisi ollut ilo ja kunnia päästä mukaan. Kiinan MM kisa osuu kuitenkin just tolle viikonlopulle. Onneksi voin kuitenkin hyvillä mielin matkata Kiinaan, sillä ravitsemuksesta tulee puhumaan mua kokeneempi alan huippu: pari vuotta sitten upean triathlonuransa lopettanut ravitsemusterapeutti Merja Kiviranta-Mölsä.

Juoksuseminaari on tietty "pakollinen" kaikille fyssareille ja valmentajille ja myös kaikkien muiden juoksun sekä triathlonin harrastajien kantsii mennä kuuntelemaan tärkeitä vinkkejä! Esimerkiksi omalla kohdallani tieto noista asioista, joista seminaarissa puhutaan, on varmasti iso syy sille, että pystyn nykyään treenaamaan lähes täysin vammoitta (koputus puuhun...), vaikka melkein koko 2000 luvun kärsin kaikenmoisista kropan temppuiluista.

Lisätietoja seminaarista löydät täältä.

  

Uusi Lastensairaala 2017 -hanketta voi tukea myös siten, että tulee Helsinki City Triathloniin ensi sunnuntaina 24.8. ja ostaa kisapaidan. Paidan tuotosta suurin osa menee sairaalahankkeelle. City Triathloniin osallistuville on luvassa myös kampanjatarjous juoksuseminaarin osallistumismaksusta!

Ja toki muutenkin kantsii tulla Uimastadikalle sunnuntaina – joko kisaamaan, auttamaan järkkärihommissa tai kannustamaan. Luvassa on varmasti tosi mahtava uinnin, pyöräilyn ja juoksun ilotulitus. Kivointa on mun mielestä se, että tänä vuonna tapahtumaan on ilmoittautunut jopa yli 400 junioria!

Kesäisiä kuulumisia

Päätin hyödyntää aurinkoenergian - ja tän just nauttimani ihanan kesäsapuskan antaman energian - ja kertoilla kuulumisia pitkästä aikaa.

Vaikka just nyt on niiiiiin ihana kesä ja kaikki on niiiiin ihanaa, olivat juuri kuluneet pari viikkoa mollivoittoisia. Lihakset olivat täysjumissa kylmien kisojen jäljiltä. Polvi ja jalkapohja oikkuilivat ja kyljet kramppailivat. Aika-ajoasento tuntui omituiselle ja uinnissa ote oli täysin kadoksissa. Tuntui, että peruskuntokin on yhtäkkiä pohjaluokkaa. Vaikka kokeneena urheilijana tiedän, että tällaiset alamäet kuuluvat aina silloin tällöin väistämättä asiaan, ärsyttää huono meno aina yhtä paljon. Sori  kaikki, jotka joutuivat tämän ärsytyksen tällä kertaa kokemaan ;)

Onneksi mulla on loistava valmentaja, joka osaa vetää oikeissa kohdin jarrua ja niinpä vedin reilun viikon pelkkää pk:ta. Lisäksi kävin  astmalääkärillä (kannatti...lääkityksessä oli päivittämistä) ja superfyssarini Tiina Lahtinen-Suopanki avasi lihaksia. Just samaan aikaan, kun aurinko alkoi paistaa ja kelit lämpenivät, alkoi myös treenaamisen ilo pikkuhiljaa palata. Tänään Kuusiksella sain vihdoin kunnolla happea, kädet olivat pirteät ja tekniikkakin parempi kuin aikoihin.

Nyt edessä on vissiin aika rankka treenisetti, pieni kevennys Joroisille ja sitten siinä ei enää ihmeitä kerkeä tekemäänkään, kunnes on jo elokuun alku ja yksi tän kesän pääkoitoksista, Ironman 70.3 EM-kisa.

Loppuun vielä yksi kesän fiiliskuva. Jemppa alkaa olla sen verran vanha, että uintivauhti on nykyään aikas hidas ja matka lyhyt. Mutta silti meidän yhteiset uintiretket ovat ihan ehdottomasti eräitä kesän kohokohtia.

Perusmeininkiä ja selän parantelua

Hurahtipa lähes pari viikkoa nopsaan. Leirin jälkeen perusmeininkiin palaaminen on aina alkuun vaikeaa. Tuntuu lähes mahdottomalle tunkea työt ja treenit (ja treeneihin matkustelut, jotka Suomessa vie paljon aikaa...) yhteen päivään. Mutta pikkuhiljaa arki alkaa aina rullaamaan ja tuntuu jopa tosi kivalle. Nytkin on ollut muutamia superhauskoja treenejä oman valmennusporukan sekä yhden yrityksen kanssa.

Oma treenaaminen ei kuitenkaan oo sujunut ihan suunnitellusti. Viime viikolla selkään iski jälleen kerran noidannuoli. Onneksi se ei kuitenkaan tällä kertaa ollut pahaa laatua, vaan oon koko ajan pystynyt liikkumaan. Itse asiassa mun selän kanssa paikalleen jääminen on pahinta, mitä voi tehdä ja kevyt treenaaminen palauttaa selän huomattavasti nopeammin kuin makaaminen.

Onneksi nyt selkä alkaa jo olla melko hyvä eli tähän väliin tullut pikku vamma ei aiheuttanut juuri mitään harmia triathlonkautta ajatellen. Ikävää kyllä, huominen SM puolimaraton jää kuitenkin selän temppuilun takia väliin. Harmi, sillä se oli viime vuonna niin kiva kisa... On kuitenkin selvä, että nyt on ihan turha lähteä riskeeraamaan. Tsemppiä ja juoksuiloa kaikille kisaan lähteville :) !!!

Viime viikkojen kohokohta on tainnut olla puuhailu koiramme kanssa. Jemi täytti 14.4.2014, rumpuja kiitos, 14 vuotta! Jemppa asustaa vanhempieni luona, mutta oon tän viikon ollut koiran yksinhuoltajana, kun vanhempani ovat hiihtolomalla. Mukava kaveri.