Ei Bakua. Eikä Rioa.

Urheileminen on tällä hetkellä yhtä ylä- ja alamäkeä. Kroppa ei ole tippaakaan niin yhteistyöhaluinen kuin tahtoisin. Eilen edessä oli erittäin vaikean tosiasian tunnustaminen: en pysty lähtemään reilun viikon päästä Bakussa käytäviin European Gameseihin.

Keväällä reistaillut polvi / reisi suuttui Riminin EM-kisasta. Jalka kestää perustreeniä, mutta tehokas meno lyö sen heti täysjuntturaan. Bakussa käytävästä European Games koitoksesta tulisi siis pää kainalossa rimpuiltu väkinäinen suoritus, jos siis ylipäätään jollain lailla edes kykenisin hinaamaan itseni maaliin. Lisäksi väkisin väännetty kisa tekisi myös aika lailla mahdottomaksi valmistautumisen nyt kolmen viikon päästä käytävään ITU:n Pitkänmatkan MM-kisaan.

Bakusta poisjääminen on tosi kova pala, sillä odotin kisaa ihan älyttömästi. Olisi ollut iso ilo ja kunnia saada olla mukana ekaa kertaa järjestettävissä European Gameseissa.

Erittäin iso juttu on myös se, että tämä vastoinkäyminen taisi olla viimeinen niitti haaveelleni päästä Rion olympialaisiin triathlonistina. Bakussa jaossa olevat rankingpisteet olisivat nyt olleet kriittisen tärkeitä. Pisteiden lisäksi Baku olisi ollut tärkeä koettelemus ja näytön paikka myös siinä mielessä, että tuloksen perusteella meidän olisi ollut helpompi päättää, olemmeko valmiita satsaamaan ja riskeeraamaan ihan kaiken sekä talouden että pitkien matkojen urheilijana kehittymisen kannalta ja kiertämään ensi syksynä sekä seuraavana keväänä maapalloa ristiin rastiin Rion pisteitä metsästäessä. Lontoon projektihan oli sen verran rankka, etten ole ollenkaan varma, olisinko valmis lähtemään tuollaiseen ralliin uudestaan. Hyvä - tai huono - tulos Bakussa olisi tehnyt ratkaisun tekemisestä helpompaa.

Nyt mun on siis pengottava urheilijaidentiteettini läpikotaisin ilman Bakun tuloksen antamaa viitoitusta. Olympialaiset ovat mielestäni hienoin tapahtuma, johon urheilija voi urallaan päästä. Tästä huolimatta mulla on Riminin jälkeen ollut vahva tunne, että nyt olisi vihdoin aika lähteä koko tarmollani seuraamaan jo 12-vuotiaana kokemaani tunnetta siitä, että musta tulisi maailman kovin teräsnainen nimenomaan pitkillä triathlonmatkoilla.