Euroopan mestaruus!

Voitin sunnuntaina ITU:n puolimatkan (1,9 / 90 / 21.1 km) Euroopan mestaruuden Challenge Rimini -kisassa!!!

Maistui hyvälle. Kuva isän ottama.

Alla oleva kertomus on nyt harvinaisen pitkä. Mikäli et jaksa lukea koko juttua, tästä kappaleesta löytyy stoorini oleellisimmat asiat. Uinti meni ok sähläilystä huolimatta. Pyöräily kulki kuin moottoripyörällä ja se oli KIVAA se! Juoksussa jalat olivat tyhjät, mutta onneksi pyörällä syntynyt etumatka riitti yllinkyllin. Maalisuoralla tuulettelin villisti. Nostin maalinauhan kohti taivasta. Mua haastateltiin vaikka mihin kansainvälisiin ja suomalaisiin medioihin ja kamerat räpsyivät. Kuuntelin Maamme-laulua palkintopallilla ja joo, kyllähän siinä melkein itku tuli, vaikka mielestäni pallilla itkeminen on aina näyttänyt vähän hassulle... Wow, mikä päivä! Kiitos kaikki, jotka tekivät tämän kokemuksen minulle mahdolliseksi!

Kuva nettilähetyksestä.

Isän ottama kuva.

Mutta sitten siihen pidempään stooriin. Kuten mun blogia kauemmin seuranneet tietävät, inhoan kylmää ja inhoan vesikeliä. Inhoan myös turhan teknisiä ja mutkaisia pyöräreittejä. Ennakkoon luulimme, että Riminin kisa olisi kuin mulle tehty - rankka, mutta teknisesti helppo reitti ja takuuvarmasti aurinkoinen hellekeli. Mitä vielä! Italiassa oli erikoismyrskyjä. Lämpömittari näytti kisaa edeltävinä päivinä + 12 C ja vettä tuli niin maan perhanasti. Kisareitti oli ihan erilainen kuin kartoissa eli älyttömän mutkainen ja vaikea ja pyöräileminen oli kuin jäällä liukastelua.

Kisaa edeltävinä päivinä oli ISOT allot. Briefingissä kerrottiin, ettei sellaisissa ole missään nimessä turvallista uida... ja mä kun just olin ollut pitämässä hauskaa aaltojen seassa, ainoana uimarina tosin ;). Isän ottama kuva.

Kisa-aamu valkeni himpun edellisiä päiviä kirkkaampana ja lämpimämpänä. Kiva juttu. Tosin siinä vaiheessa mussa oli jo niin paljon adrenaliinia, että olisi saanut vaikka kissoja sataa taivaalta ja tuskin olisin huomannut mitään. Aika päättäväisen jännittyneeltä kuulemma näytin ;) jotenkin tunsin, että nyt kropassa on se niin sanottu "hyvä päivä".

 

Uinti käytiin aallokkoisessa meressä märkkärillä. Mun rantajuoksu oli loistava ja varpaat olivat ekana vedessä. Jiihaaa! Mutta sitten tapahtui jotain... rojahdin täydellisen mahaplätsin ja löysin itseni koko joukon viimeiseltä sijalta. Hmmph. Ei kun kädet pyörimään. Ohitin muut porukat, mutta pieni kärkiryhmä pääsi karkuun. Jäin kahdestaan jonkun naisen perään polskimaan. Kolmannen poijun jälkeen lähdimme about 90 astetta väärään suuntaan. Huomasin virheen noin 25-50 m uinnin jälkeen, nousin pystyyn, otin lasit pois, tarkistin kunnolla suunnan ja koitin myös huutaa naiselle, että meidän pitäisi mennä tuonne eikä tuonne! Hän ei kuullut. Minä joka tapauksessa lähdin kiertoteitse takaisin kisareitillemme. Kädet toimivat onneksi hyvin ja ote oli aivan loistava, joten tämän hortoilunkin jälkeen rantauduin ihan ok viidennellä sijalla noin 2 min kärjen jälkeen.

 

Kuva: Antonio Rotondo.

 

Vaihto sujui mallikkaasti ja juoksin pitkän noin puolen kilsan matkan vaihtopaikalleni ehkä jopa älytöntä haipakkaa, sillä saavutin tällä lyhyellä välillä kärkeä reilut 30 s. Jee, jalat olivat siis todella hyvät! Ei kun pyörän päälle sotkemaan. Pyöräilyn alku oli varmaan vahvinta ajoa, mitä oon ikinä ajanut. Jaloista todellakin irtosi poweria. Harmi vaan, että vitosen kohdalla painoin jälleen kerran väärään suuntaan... Onneksi poliisit pysäyttivät mut ajoissa eikä tähän harhailureissuun tuhrautunut kuin jotain vajaa minuutti. Hermot kyllä alkoivat kiristyä ja kirosin pizzaposki-italiaanot tuimasti maan rakoon.

 

Jalat kuitenkin toimivat edelleen uskomattoman hyvin ja saavutin kärjen noin 30 km paikkeilla. Tarkoituksenani oli himmailla ja jäädä perään seuraamaan tapahtumien kehitystä. Tässä vaiheessa oli kuitenkin alkanut rankkasade. Tiet olivat liukkaita ja kylmä alkoi tunkeutua lihaksiin. Niinpä päätin muuttaa taktiikkaani ja jatkaa kovaa menoa, jotta pysyisin edes jotenkuten lämpimänä. Päätin ajaa täysiä aina, kun uskallan ja ottaa tekniset liukkaat kohdat ihan megahitaasti, jotta pysyn ehjänä. Ei siis todellakaan mitään ohjekirjojen mukaista watit tasaisena ajoa, vaan täysin fiilispohjalta revittelyä. Onneksi fiiliksen mukaan meno on aina ollut mun juttu. Ja se sattui toimimaan tässä kisassa.

 

Mukava ylläri oli, että alamäkivoittoisella takaisintulomatkalla aurinko alkoi pilkistää ja keli lämmetä. Huh, sillä ei mun koivet ehkä sitä repimistaktiikkaa loppuun asti olisi jaksaneetkaan. Viidenkympin korvilla tuli kuitenkin uusi pulma. Tajusin, että olin siinä vaiheessa juonut ehkä noin desin. Ei tullut siis hoidettua energiahommia ihan siten, kuten olin alan maisterin pätevyydellä suunnitellut. Ihan uskomatonta, mihin omiin fiilismaailmoihini aina katoan kisatessa. Noh, ei kun geeli poskeen ja vähän juomaa kuonoon. Lopulta kuitenkin aloitin juoksun + 22 C aurinkokelissä pahassa neste- ja energiavajeessa.

Kuva: Antonio Rotondo.

 

Juoksua odotin tosi innokkaana, sillä se on viime aikoina kulkenut erittäin kepeästi. Mikä pettymys olikaan, kun tajusin, ettei puolimaratonista tulisi tippaakaan iloista revittelyä! Onneksi mulla oli juoksun alussa jo yli 5 min etumatka, joten laskeskelin sen riittävän, vaikka juoksuni menisi survival gameksi. Ero riitti reilusti. Vikoilla kilsoilla sain nautiskella, tuuletella ja läpsytellä katsojien käsiä. Nostin maalinauhan rauhassa ilmaan ja yritin imeä hienoa voittotunnelmaa itseeni niin paljon kuin suinkin mahdollista. Olo oli yhtäkkiä tosi pirteä, mutta silti tuntui hyvälle idealle maata hetken aikaa maassa kasvot kohti Italian aurinkoa.

Kuva kisan nettilähetyksestä.

Kakkosena noin 5 min mun jälkeen maaliviivan ylitti hirmuista haipakkaa juossut kotikylän nainen Sarah Dossena (ITA), joka on muuten vetäissyt jo tänä keväänä puhtaan puolimaran hienoon aikaan 1.13 h. Kolmanneksi kisassa tuli Vanessa Raw (GBR). Mukavia naisia, joihin oli mukava tutustua. Ja olihan se Italia maanakin lopulta ihan mukava: ystävällisiä ihmisiä, rentoa iloista meininkiä, tyylikkyyttä vaikka millä mitalla ja älyttömän hyvää ruokaa.

Isän kuva.

Tällä kisalla oli mukava aloittaa kausi 2015. Kiitos tukijoilleni Kuulohansalle, Hansatonille, TriForFunille, Renevolle, Polarille, TYR:lle, Velo&Oxygenille ja Cycleuropelle, Squeezylle, Compressportille sekä IcePowerille. Valtava kiitos sekä isot onnittelut myös valmentajalleni Paul Sjöholmille sekä tässä kisareissussa huoltaja-matkanjärjestäjä-mekaanikko-valmentaja-fysioterapeuttina toimineelle isälleni Timo Lehtoselle. Kiitos myös kaikille ystäville ja kannustajille! Nyt pieni kevennys ja sitten lisää treeniä sekä kisoja. Odotan iloisella jännityksellä, mitä me mahtavan tiimini kanssa saammekaan aikaan tulevana kesänä :)!