MM-kisan jälkifiiliksiä ja kauden vikaan koitokseen valmistautumista

Onpas pari viikkoa vilahtanut nopeasti. Oikeastaan koko kausi on hurahtanut kuin huomaamatta. Reilun viikon päästä edessä on nimittäin jo kauden vika koitos, Puolimatkan ITU Euroopanmestaruuskisa Mallorcalla! Tässä postauksessa kertoilen silti enemmän kuulumisiani viime viikoilta. EM-kisan ennakkofiiliksiä päivitän sitten itse kisapaikalta, sillä Mallorcalla netinkin pitäisi toimia kivemmin kuin Kiinassa.

Eka viikko MM-kisan jälkeen meni luonnollisesti palautellessa. Keskiviikon paikkeilla olin tosin jo sitä mieltä, että lepäily on turhaa. Olisin halunnut alkaa harjoitella kunnolla, etten seuraavalla kerralla jäisi hopealle...Onneksi mulla on loistava valmentaja ja jälleen kerran Paul veti jarrusta. Pieni pakkolepo (voiko noin 14 h kevyttehoista treeniviikkoa kutsua pakkolevoksi…?) oli ehdottoman oikea ratkaisu, sillä kyllähän se voimakas väsymyskin vielä iski. Pääosa viikon lenkeistä tuli tehtyä viikonloppuna nuorten maajoukkueleirillä. Oli kiva valmentaa, treenata ja imeä junnuenergiaa Pajulahdessa. 

Viime viikko olikin sitten perustreenaamista. Pääharjoituksina tein pari kovaa uintia, yhden reippaan pyörä + juoksu -lajivoimatreenin ja yhden pidemmän reippaan ergo + juoksu -treenin. Meno oli yllättävän hyvää, ehkä jopa parempaa kuin vielä kertaakaan aikaisemmin!?! Toisaalta loistavasta juoksuvauhdista, ergowateista ja rennon letkeästä yleisfiiliksestä huolimatta takaraivossa oli tuntuma, että taustalla hiipi edelleen väsymys. Selkäkään ei vielä ollut täydellisen terve. Täysin hyvälle kroppa alkoi oikeastaan tuntua vasta sunnuntaina, kun tein pitkän alavauhtisen lenkin mahtavasta syyssäästä nautiskellen.

Tällä viikolla alkuviikko oli taas melko kevyt ja nyt loppuviikosta on tarkoitus tehdä pari kovaa settiä.  Eilen mun iltaharjoituksia oli kuvaamassa Urheiluruudun porukka.  Juttu tulee telkkarista todennäköisesti viikonloppuna. Muutenkin MM-hopea on tuonut mukavasti näkyvyyttä ja kisasta on ollut juttua esimerkiksi monessa lehdessä, kuten Hesarissa ja Urheilusanomissa. Myös Radiosuomen Taustapeilissä oli aika avartava juttu mun ja Paulin valmennussuhteesta sekä suhteestamme triathloniin. Saavutukseni on selvästi tavoittanut yllättävän ison ihmisjoukon, sillä vieläkin ihan joka päivä joku tuttu tai tuntematon on tullut onnittelemaan. Hämmentävää. Ihanaa silti huomata, että suomalaiset ovat urheilukansaa ja että triathlon kiinnostaa lajina. On myös todella kannustavaa, että mun pieni sisukas MM-taisto taisi tuoda piristystä yllättävän monen arkipäivään.

Vaikka keskityn tällä hetkellä täysillä Mallorcan EM-kisaan, karkailevat ajatukseni aina välillä myös tuleviin kausiin ja siihen, mihin suuntaan muokkaamme treenaamista. Ehkäpä Urheiluruutukin vilauttaa joitain ajatuksiamme tämän suhteen ;). Kuitenkin just nyt tykkään eniten keskimatkoista (ITU Pitkämatka ja puolikkaat). Parasta niissä on pitkän keston ja kovan vauhdin yhdistelmä sekä se, että kyseisillä matkoilla kisaa niin pitkien kuin lyhyiden matkojen maailman huippuja. Täytyy kuitenkin myöntää, etten oo koskaan aiemmin seurannut pro urheilijoiden Hawaii uutisia yhtä täpinöissäni kuin tänä vuonna. Myös ikäsarjalaisten kuulumisia on kiva lukea, onhan lauantaina käytävässä koitoksessa mukana tosi iskukykyinen suomalaisten sakki. Tietääkseni (sori, jos joku puuttuu!!!) ikäsarjoihin osallistuvat Jasmin Pienimäki, Maria Kasurinen, Tatu Kasurinen, Mirka Vahtera, Venla Koivula, Erik Fallenius, Markus Einiö, Juha Nissinen, Ami Laamo ja Pasi Pentikäinen. Aivan valtavasti tsemppiä ja iloa kisaan teille kaikille!

MM-hopeaa!

Wow. Voitin ITU:n pitkänmatkan maailmanmestaruuskisoissa hopeaa!?! Uskomatonta. Vaikuttaa kuitenkin, ettei juttu ole unta, sillä tietsikaltani löytyi tällaisia kuvia:

Ennen kuin kerron, millainen jännitysnäytelmä palkintopallille johti, haluan esittää muutamia kiitoksia. Triathlon on yksilölaji, mutta kukaan ei selviä huipputasolla yksin. Taustalle tarvitaan vahva tiimi. Iso osa mitalistani kuuluu valmentajalleni Paul Sjöholmille. Hän on viimeisen 16 vuoden aikana tehnyt aivan uskomattoman paljon töitä eteeni. Kiitos Paul. Kiitos myös perheelleni ja kaikille ystäville. Kiitos superfyssari Tiina Lahtinen-Suopankille. Iso kiitos myös seuraaville yrityksille ja henkilöille niiden takana - Kuulohansalle, TriForFunille, TYR:lle, Velo & Oxygenille / Bianchille, PowerBarille, IcePowerille, Beasterille ja Biokialle. Ja kiitos myös juuri sinulle blogini lukija, oon varma, että sinunkin positiiviset tsemppiajatuksesi auttavat mua eteenpäin :)

Tästä kuvasta löytyy kaikki tämänhetkiset yhteistyökumppanini.

Ja sitten siihen jännitysnäytelmään. Varoitan, että tämä on harvinaisen pitkä pälätys enkä loukkaannu, mikäli haluat hyppiä ja poimia vaan tummennetut lauseet ;) Kuten edellisessä blogijutussa kerroin, lähdin Kiinaan tosi hyvin fiiliksin. Matka sujui ilman kommelluksia ja saavuimme Weihaihin noin parinkymmenen tunnin reissaamisen jälkeen keskiviikkona iltapäivällä. Kisapaikka, hotellimme ja koko Weihai osoittautuivat heti tosi paljon kivemmiksi kuin ennalta odotin. Ranta oli mahtava ja tiet erittäin hyväkuntoisia sekä yllättävän rauhallisia pyörälenkkejä ajatellen. Niinpä fiilis vaan nousi perille päästyämme.

Torstaina vedin normaalin treenipäivän ja kaikki tuntui aikaerosta huolimatta erittäin hyvälle. Tekstasin Paulillekin, että taitaa olla paras fiilis ikinä ennen kisaa. Perjantaina oli kevyempi päivä, joka päättyi illan lyhyehköön uintiin. Oli ihanaa polskia 23 asteisessa meressä auringon laskiessa ja just tossa treenissä muistan tunteneeni suurta iloa ja kiitollisuutta, että saan kokea niin mahtavia tilanteita.

Heti hotelliin palattuani alkoi kuitenkin kisareissun jännäriosuus. Taisin istua kylpyammeessa huonossa asennossa, sillä ylösnoustessani tunsin tuttua terävää kipua alaselässä. Voi ei. Otin kipulääkkeen ja lähdin heti kävelemään, sillä oon oppinut, että paikallaan oleskelu on pahinta, mitä tuossa tilanteessa voin tehdä. Jouduin kuitenkin vielä illalla istumaan tunnin verran briefingissä, mikä oli aika haastava setti, sillä en tietenkään halunnut näyttää kipua kilpakumppaneilleni.

Toivoin, että selkä olisi alkanut laueta yön aikana, mutta lauantaina heräsin harmikseni entistä pahemmassa krampissa. No, ei auttanut kuin ottaa lisää Buranaa, hieroa selkää ja laittaa siihen lämpökääreitä. Näiden voimin pääsin aamulenkille ja pikkuhiljaa selkä alkoi taipua noin 7 min / km juoksuvauhtiin. Aamupäivällä kävin pyöräilemässä puolisen tuntia ja se puolestaan osoittautui virhetikiksi, sillä meni useita minuutteja ennen kuin pääsin pyörän päältä noustuaan suoraksi. No, ei kun lisää kipulääkkeitä ja lämpökääreitä, muutamat itkut, kisakamat kasaan ja sormet ristiin, että selkä seuraavana aamuna olisi parempi.

Kisa-aamuna heräsin noin kahdelta ja tunsin, ettei selkä ollut missään nimessä kisakunnossa. Ei kun taas kipulääkettä ja lämpöä, vajaa tunti unta, lisää lämpöä, pikku unet ja puoli viiden maissa aamulenkille. Sekään ei tuntunut yhtään kivalle, mutta pystyin sentään jotenkuten juoksemaan, joten tuuletin starttiviivalle pääsyä. Jes, tämä saattaa sittenkin onnistua!

Uinti vedettiin ilman märkkäriä kahtena 2 km lenkkinä. Starttasimme samaan aikaan pro miesten kanssa ja jäin heti alussa koko porukan viimeiseksi, kun en yksinkertaisesti uskaltanut rynniä ja loikkia. Pikkuhiljaa sain nostettua asemaani, mutta huonon alun takia jouduin vetämään muutaman hengen letkaamme koko 3 km. Uinti sujui kuitenkin ihan okei ja rantauduin kuudentena hieman reilu 4 min naisten kärjen perässä.

Pyöräreitti oli mäkien ansiosta rankka, muttei teknisesti kovinkaan vaativa, joten se sopi mulle kuin nakutettu. Päätin lähteä omaa vauhtia matkaan ja ajattelin, että oon tosi tyytyväinen, mikäli saan pidettyä tuon kuudennen sijani maaliin asti. Ekan 40 km lenkin jälkeen olin täysin yllättynyt kun kuulin, että Camilla on edelleen vain uinnissa saavuttaneensa pari minuuttia edelläni, mutta uinnin kärki kaksikko oli enää vajaan minuutin päässä! Tässä vaiheessa päätin, että ajan vaan Lauran, Ewan ja Andrean kiinni ja himmailen sekä venyttelen selkää loppupyöräilyn ajan. Ajattelin, että tällä tavoin mulla olisi pieniä mahkuja päihittää Ewa ja päätyä kisan neloseksi.

Mutta niin vaan Lauran selkä tuli yllättävän pian vastaan, enkä malttanut jäädä taakse. Ajoin Andrean ja Ewan kiinni ja jäin noin 10 km ajaksi heidän taakseen tankkaamaan energiaa ja venyttelemään selkää. Tämän jälkeen menin kuitenkin kärkeen ja nostin hiukan vauhtia, jollon Ewa tippui, mutta Andrea jäi mun seuraan melkein koko loppupupyöräilyksi. Ehkä about 10 km ennen kakkosvaihtoa Andreakin oli ihan yllättäen tippunut, vaikka tässä vaiheessa olin jo päättänyt vain varmistella kisan kolmossijaa Camillan ja Andrean jälkeen. Peesiraja (12 m) pysyi mielestäni koko kisan ajan naisilla tosi hyvin ja touhusta jäi kerrankin täysin reilun pelin fiilis.

Kuva: www.triathlon.org

Kakkosvaihtoon saapuminen ei oo ikinä pelottanut niin paljoa kuin sunnuntaina. Pelissä oli MM mitali, mutta en tiennyt, kuinka selkä taipuu juoksuun. Nousin pyörältä supervarovasti, köntystin vaihtopaikalleni, tein muutamia pikavenytyksiä ja totesin, että kaikki taitaa olla paremmin kuin osasin toivoa!

Kuva:www.triathlon.org

Huusin kuitenkin isälle heti kilsan kohdalla, että varmistelen kolmossijaa eli haluan väliaikoja ainoastaan kauempaa takaa tuleviin enkä noin 5 min johdossa olleeseen Camillaan tai vajaa minuutti mun perässä tulleeseen Andreaan. Valitettavasti Andrea kaatui kuitenkin vaihtopaikalla ja satutti kätensä, mikä vei häneltä noin pari minuuttia ylimääräistä aikaa. Tämä on todella kurja juttu, sillä vaikka käsivamma ei näkynyt Andrean juoksutekniikassa, on kivun täytynyt hidastaa vauhtia. Reilu raaka juoksupeli olisi ollut tosi paljon kivempi kuin sellainen, että mä köpötän kankealla selällä ja Andrea kipeällä solisluulla.

Kuva:www.triathlon.org

Vaikka ero Andreaan kasvoi koko ajan, en uskonut hopeamitaliani todeksi ennen kuin pari kilsaa ennen maalia. Oli kyllä aivan mahtava fiilis tuuletella koko loppumatkan ja läpsytellä katsojien käsiä. Ehkä eniten tunteita kasautui kuitenkin hetkeen, kun loppusuoran alkaessa puristin isän kättä. Tuohon muutamaan sekuntiin tiivistyivät kaikki viime vuosien vastoinkäymiset, kymmenettuhannet treenitunnit ja päällimmäisenä ilo siitä, että tällä kertaa homma meni lopulta aikalailla putkeen!

Minä ja isä.

Mitalin lisäksi tuliaisina tuli selkä, johon on palanut kisa-asun sekä kinesioteipin rajat...

Tuuletus kisamaskottien seassa. Oli muuten aika mahtavat kukkatsydeemit.

Tuloksia, juttua ja kuvia löytyy muun muassa  ITU:n nettisivulta.