EM-kisat sunnuntaina!

Ensi sunnuntaina pääsen pitkästä aikaa kisaamaan oikein tosissaan. Luvassa on Ironman 70.3 Euroopan mestaruuskilpailut Saksan Wiesbadenissa!

Kilpailin Wiesbadenissa vuosina 2013 ja 2014. Koitoksen erityispiirre on älyttömän haastava pyöräreitti. Jyrkät ylämäet ja teknisesti tosi vaikeat laskut eivät anna mitään ilmaiseksi. Raskaan pyöräilyn vaikutus ylettyy myös juoksuun, sillä mäkien syömillä reisillä puolimaraton tuntuu tavallista pidemmälle. Yhteenvetona voi sanoa, että hyvänä päivänä meno on Wiesbadenissa tajuttoman kivaa revittelyä. Huonona päivänä meno on täyttä tuskaa.

Kävimme Strömsholmin Janin kanssa eilen tsekkailemassa pyöräreittiä - ja oli kyllä kauniita sekä myös hurjia paikkoja!

Harjoittelu on alkukesän vaikeuksien jälkeen sujunut suunnitelmien mukaan. Kesäkuulta alkanut rankka treenirupeama loppui reilu viikko sitten Hesassa kisattuun Next Triathloniin ja sitä seuraavana päivänä vedettyyn pitkään juoksuun. Tämän jälkeen harjoittelu on ollut hiukan kevyempää ja täytyy sanoa, että tuntuu hyvälle, kun kroppa pikkuhiljaa piristyy ja virittyy kisamoodiin.

Toivoa siis on, että sunnuntaille osuisi se kiva revittelypäivä. Tulostavoitteenani on mennä selvästi kovempaa kuin kyseisellä reitillä pari vuotta sitten. Tärkein tavoite on kuitenkin saada räväkkä alkupotku tärkeimmälle Hawaiin harjoitusjaksolle.

Toivottavasti voin sunnuntaina olla suoritukseeni tyytyväinen, kun saavun tälle maalisuoralle!

Sijoitustavoitetta Wiesbadeniin on nyt vaikea sanoa. Kilpailun lähtölista on kovempi kuin vuosiin. Ennakkosuosikkeihin kuuluvat erityisesti Melissa Hauschildt (2 x IM 70.3 maailmanmestari), Jodie Swallow (IM 70.3 maailmanmestari), Helle Frederiksen (IM 70.3 maailmanennätyksen haltija), Camilla Pedersen (IM 70.3 Euroopanmestari) ja Anja Beranek (IM 70.3 MM pronssimitalisti). Heidän lisäkseen kisan kärkikahinoissa lienevät ainakin Laura Philipp, Emma Pallant, Vanessa Raw, Anja Knapp, Maria Czesnik, Ricarda Lisk, Natascha Schmitt, Julia Gajer ja Alexandra Tondeur.

Tosi jännä päästä näkemään, miten tällä kertaa pärjään rankalla reitillä ja kovassa sakissa! Kisaa voi seurata sunnuntaina Suomen aikaa klo 9 Ironmanin -sivustolta.

SM kultaa!

Viime viikonloppuna teimme jo perinteeksi muodostuneen kesäretken Joroisille. Reissu sujui mainiosti ja Joroisista kotiin mukaan tuli SM-kultamitali!

Palkintopallilla Minna Koistinen, minä ja Venla Koivula.

Kilpailua edelsi rankka ja erittäin onnistunut parin viikon harjoitusblokki. Treeni on nyt jälleen tuntunut tarttuvan kroppaan ja ironmankunto on hyvässä noususuunnassa. Joroisille matkusti kuitenkin aikalailla väsynyt nainen. Laamasen pariskunnan maatilamajoitus tarjosi kuitenkin ihanat puitteet kisaa edeltävälle palauttavalle päivälle - hemmottelua tuli muun muassa savusaunan ja tuoreiden mansikoiden muodossa!

 

Lauantain kisapäivä alkoi kuitenkin alavireisesti. Viime viikot kiukutellut jalkaterä tuntui sen verran ärtyneelle, että mietin jo koko kisaan osallistumista. Lisäksi taivaalta tuli vettä ja keli oli kylmä. Mun kroppa on nyt viritetty Hawaiin helteisiin, joten palelu ei oikein innostanut, kuten alla olevan kuvan ilme kertoo ;)

No, päätin kuitenkin lähteä matkaan. Uinti oli tarkoitus vetää ironmanvauhtia, mutta meno oli heti alusta asti nihkeää työstämistä eivätkä ekalla poijulla iskeneet hengitysoireet ja kylkikramppi yhtään helpottaneet touhua. Onneksi pääsin kuitenkin lopulta rantaan hengittelemään ja vieläpä ihan hyvissä asemissa vajaan minuutin Mira Leskisen jälkeen.

Pyöräilyssä tavoitteenamme oli pitää yllä hieman yli 4W/kg tehoa. Tämä tuntui reisissä sopivan rennon reippaalle menolle ja sanoisin sen olleen juuri vähän ironmania kovempaa, kuten ajatuksenamme oli. Ehkäpä jos treenit menevät loppukesästä oikein nappiin niin nämä Joroisten watit voitaisiin nähdä lokakuussa Hawaiilla :)? Pyöräily meni siis tasaisen tappavasti loppuun asti ilman sen kummempia kommelluksia. Hieman tosin jälleen kerran ihmettelin vastaan tulevia puolimatkan SM-kisalle turhan tyypillisiä "peesijunia". Eikö starttien välejä voitaisi pidentää sen verran, ettei näitä syntyisi?

Tokaan vaihtoon saavuin kärjessä. Juoksussa tavoitteenani oli pitää 4 min/km vauhtia, jonka jonain kauniina päivänä (toivottavasti mahdollisimman pian ;)!) uskoisin olevan ironmanvauhtini. Meno oli ihan okei koko ajan ja jalat olivat pirteät loppuun asti eli monen monta kilsaa olisin vielä samaa vauhtia jaksanut, tosin en ihan sitä koko maratonia. Ei kun lisää treeniä siis :) Täytyy jälleen kerran kyllä kehua Joroisten juoksuosuuden mahtavaa tunnelmaa - kannustajia riitti todella paljon ja fiilis oli kuin suurissa kisakarkeloissa! Kiitos kaikille!

Sykemittarin teksti oli juuri sellainen, mitä Joroisista halusimme.

Team SPORT for GOODilla oli hyvä päivä, sillä Darby Thomas sijoittui tiukassa miesten kisassa kakkoseksi - toivottavasti Darbylla räjähtää vielä paremmin ensi viikonloppuna IM Sveitsissä! Tukijoukot olivat jälleen Joroisilla tärkeässä roolissa ja koko porukalla riitti hymyä palkintojenjaon jälkeen :)

Nyt Joroisten jälkeen olen palautellut ja parannellut koipea muutaman päivän. Viikonloppuna on sitten tarkoitus pyöräyttää käyntiin seuraava kova blokki. Sen eräs avainharjoitus on sunnuntaina 31.7. Helsingin Hietsussa käytävä Next Triathlon Helsinki, jossa vetäisen olympiamatkan. On kyllä niiiiiin kivaa, kun triathlonkisa on lähes 20 vuoden tauon jälkeen jälleen kerran Hesan keskustassa :)

Ironman Champion!

On vieläkin vaikeaa uskoa todeksi, että voitin reilu viikko sitten erittäin kovatasoisen Ironmanin. Ironman South Africa oli Championship -tason kilpailu, joten voitto toi minulle samalla suoran paikan Hawaiin maailmanmestaruuskisoihin. Lapsuuden haaveestani tulee siis vihdon totta. Maaliintulo olikin melkoisen tunteikas.

Voittotuulettelua edelsi todella tapahtumarikas ja jännittävä seikkailu. Moni luulee, että Ironman olisi yksitoikkoista touhua. Ainakaan mun kohdalla näin ei todellakaan näytä olevan.

Seikkailuni alkoi viiden maissa aamuyöstä, kun lähdimme kävelemään kohti kisapaikkaa. Itseluottamukseni oli tipotiessään. Itkin, etten pysty menemään starttiviivalle. Kaikki muut kun ovat niin älyttömän kovia tyyppejä ja mä en ihan varmasti jaksa edes maaliin asti... Markuksella olikin jälleen kerran aika homma mun kasailemisessa.

No, selvisin starttiin. Kisa uintiin aallokkoisessa meressä märkäpuvulla. Lähtö sujui multa ihan hyvin, mitä nyt kädet meinasivat mennä korville, kun säikähdin tavallista kovaäänisempää pyssyä (Markus kuittaili tästä jälkikäteen ;)...). Joka tapauksessa olin parin sadan metrin uinnin jälkeen ihan hyvissä asemissa. Tällöin iski päivän eka haaste, kun pitkälonkeroinen meduusa tarttui käteeni. Sain onneksi ravistettua sen pian pois eikä polttava tunne mielestäni juurikaan hidastanut uintia.

Ranta ennen starttia. Tässä kuvassa vesi näyttää kyllä todellisuutta rauhallisemmalle.

Lopulta päädyin polskimaan neljän hengen ryhmään. Kroppa toimi ja ote oli hyvä, mutta porukkamme suunnisti suurissa aalloissa ihan minne sattuu. Reitti oli siinä mielessä hankala, että poijuja oli aivan liian harvassa ja vain johtalla oli suunnistusta helpottava kajakki edessään. Rantauduin uinnista lopulta viidentenä kuutisen minuuttia Jodie Swallown (GBR) ja pari minuuttia Annabell Luxfordin (AUS) perässä. Vaihtopaikalla seurasi päivän toinen haaste. Järjestäjä irrotti vaihingossa kypärästäni visorin ja minulla meni hetki ennen kuin tajusin, että se hajosi kokonaan. Eipä auttanut kuin juosta juoksun vaihtopussille ja ottaa sieltä normaalit aurinkolasit.

Hävisin ekan vaihtopaikan toilailuista reilun minuutin ja pyöräilyn alussa olin odotettua heikomman uinnin sekä vaihtopaikkasähläyksen takia täynnä adrenaliinia. Lähdin niin kovaa liikkeelle, että maltoin laittaa kengät kiinni vasta vajaan kympin ajettuani. Hups. Nyt vedettiin Ironmania eikä ITU kisaa. No, sitten jo parin kympin kohdalla olin jo painanut ohi kaikista kanssani samaan aikaan vedestä nousseista. Seuraava hups. Ajettavaa olisi vielä 160 km. Nyt viimeistään oli pakko himmata tahtia. Onneksi kuitenkin pyöräjalat toimivat loistavasti. Feltillä hurjasteleminen oli kivaa, vaikka pyöräily ei huonokuntoisen asvaltin ansiosta ollutkaan sinänsä mukavaa tai vauhdikasta.

Darby Thomasin ja mun Feltit valmiina koitokseen.

Erikoisen kokemuksen pyöräosuudesta teki myös se, että olin koko ajan aivan täysin yksin enkä nähnyt ketään muuta kisaajaa satojen metrien säteellä. No, hymyilin katsojien mukaan kuulemma silti. Jossain puolen välin paikkeilla hymy kuitenkin hiukan hyytyi, kun huomasin, että oikea käteni ja käsivarteni oli niin turvonnut, että se vaan hyllyi ällöttävästi aika-ajotangon päällä. Meduusa. Jos turvotus leviäisi, olisin pahoissa vaikeuksissa.

Turvotus kuitenkin onneksi laski pikkuhiljaa pyöräilyn loppua kohti. Fiilis ei kuitenkaan juuri noussut, sillä jalat alkoivat olla huolestuttavan poikki, mulla oli ihan tajuttoman kuuma ja pian edessä olisi maratonjuoksu. Noin 8 km ennen kakkosvaihtoa Lucy Gossage (GBR) pyyhälsi ohitseni ja jäin hänen peräänsä ajamaan vikat kilsat. Saavuimme vaihtoon noin 12 min Annabellin ja Jodien perässä.

Juoksu lähti yllätyksekseni rullaamaan aika hyvin. Eihän se mitään haaveilemaani lentoa ollut, mutta paljon parempaa kuin pyöräillessä pelkäsin. Edes kuumuus ei tuntunut häiritsevän. Jee! Jodie joutui valitettavasti keskeyttämään kisan pyöräilyssä tapahtuneen kaatumisen takia. Juoksin toisella sijalla ja saavutin Annabellia koko ajan. Reitin varrella oli jopa 100 000 katsojaa ja myös suomalaiset kisaajat ja katsojat kannustivat valtavasti.

Sitten 25 km kohdalla kipitin Annabellin ohi ja nousin ykköseksi. Oho. Annabell näytti todella väsyneelle ja seuraavana takanani juossut Susie oli jatkuvasti noin 3 min päässä minusta. Tilanne vaikutti siis melko turvalliselle. Myös jalat tuntuivat vielä yllättävän pirteille, mutta helppoa meno ei silti ollut. Maha alkoi vaivata ja se olikin sitten hankala ihan koko loppu juoksun ajan.

Ironman seikkailuni huipentui kuitenkin aivan huikealla tavalla. Pari kilsaa ennen maalia aloin jo tosissaan tajuta, että tulen voittamaan kisan. Fiilis oli epätodellinen. Kaikki vaan huusivat kannustuksia ja onnitteluja. Jalat jaksoivat edelleen ja nautin juoksemisesta. Maaliviivalla päässäni pyöri vaikka mitä ajatuksia. Päällimmäisenä kuitenkin oli, että haluan päästä jakamaan voittoni läheisten kanssa. Onneksi Markus olikin maaliviivalla vastaanottamassa minua.

Kilpailun jälkeisen illan itkin ja nauroin vuorotellen. Voittoa oli vaikea tajuta. Toisaalta olin yksinkertaisesti vaan aivan täysin totaalisen väsynyt.

Kisan jälkeiseen reiluun viikkoon onkin sitten kuulunut aikamoista luksusta. Vähän vaihtelua urheilijan arkeen...

Palintojenjakotilaisuus oli tosi hieno.

Kisan jälkeen lomailimme pari päivää. Nautimme muun muassa Port Elizabethin rannasta ja ajelimme avoautolla Kapkaupungin Pöytävuorella.

Tukijoukot olivat järkänneet yllätysbileet lentsikkakentälle. Tässä syömme valmentajani Paulin kanssa kakkua - maistui erityisen hyvälle Hawaii lei kaulassa!

Team Sport For Good sai yllätyskutsun Laureus World Sports Awardseihin Berliiniin. Aikamoinen luksusilta julkkisten keskellä. Eräs illan jutuista oli #sneakersforgood, minkä vuoksi Karstenilla, mulla ja Darbyllakin on tennarit juhlakenkinä. On kyllä hienoa saada olla mukana näin mahtavassa tiimissä ja toivottavasti pian saamme järkättyä Laureus hyväntekeväisyysjuttuja myös tänne Suomeen!

Nyt on pikkuhiljaa aika palata arkisiin treenirutiineihin. Tosi kivaa!

Loistostartti kaudelle 2016 - kolmas IM 70.3 Dubaissa!

Sijoituin kolmanneksi Ironman 70.3 Dubaissa - JEE!!! Huipputulos kauden 2016 avanneessa "treenikisassa" antoi rutkasti potkua tuleviin koitoksiin.

Itseluottamusta nosti etenkin se, että pystyin jo tässä vaiheessa kautta pistämään kampoihin maailman kärkinimille. Puoli- ja ironmanmatkan hallitsevaan maailmanmestariin - the million dollar baby Daniela Ryfiin (SUI) - eroa jäi 3.54 min. Toiseen huippumenijään, moninkertaisen ironmanvoittajaan ja kaksinkertaiseen Hawaiin hopeamitalistin Caroline Steffeniin (SUI), eroa jäi puolestaan 2 s. Niinpä. KAKSI SEKUNTIA.

Kisapäivä oli tosi tuulinen ja vaarallisen suurten aaltojen vuoksi uinti siirrettiin hiekkarannalta suojaiseen satamaan. Uinti myös lyhennettiin noin 1,2 km mittaiseksi. Vesi oli kuitenkin lämmintä, joten emme saaneet käyttää märkäpukua. Uinti oli päivän suoritukseni heikoin lenkki. Palelin, kädet olivat voimattomat, lasit lähtivät päästä enkä jostain syystä saanut otetta ja tehoa veteen. Rantautuessani mulle huudettiin, että olin 1.50 min kärkeä perässä.

No, tehottoman polskimisen jälkeen en ainakaan ollut väsynyt. Juoksimme rantahiekkaa pitkin vajaan kilsan verran vaihtopaikalle. Mulla taisi olla kiire rakkaan pyöräni luokse, sillä saavutin tällä pätkällä Danielaa, Carolinea ja muita minua nopeammin uineita parikymmentä sekuntia. Myös vaihto oli ilmeisen aggressiivinen, sillä videolähetystä seuraillut valmentajani Paul Sjöholm kommentoi kisan jälkeen lähes ekana asiana, että tuota sun vaihtopaikalla ryntäilyä on kyllä rauhoitettava ja paljon...

Pyöräilyn aloitin kovaa. Yritin yhden vaivaisen napautuksen verran käynnistää wattimittaria, mutta kun se ei heti lähtenyt toimimaan, jätin jutun sikseen ja päätin painaa fiiliksellä. Eihän mulla ollut aikaa näpertää minkään laitteiden kanssa! Tämä ei välttämättä ollut hyvä ratkaisu. Ajoin ekan 45 km myötätuuliosuuden about samaa vauhtia kuin Daniela ja Caroline. Jocelyn McCauley (AUS) ohitti mut kolmenkympin paikkeilla, mutta hänen vauhtiinsa mulla ei siinä vaiheessa ollut mahkuja lähteä mukaan.

Puolenvälin kääntöpaikan jälkeen polkeminen ei enää ollut kivaa. Hullu vastatuuli jarrutti menoa. Reidet huusivat väsymystä. Hiekkaa lensi silmiin. Olin aivan naatti, täysin yksin keskellä aavikkoa ja luulin, että muut kilpakumppanit kaahailivat jo jossain kaukana edessäpäin. Missään vaiheessa en tajunnut, että suurin osa kovista nimistä oli vielä mun takana ja itse asiassa muutama kova tyyppi polki koko 90 km vain parikymmentä sekkaa mun perässä eli paras taktiikka olisi ollut odotella heitä.

Hiipumisesta huolimatta pyöräily oli kokonaisuudessaan ihan okei. Felt toimi kuin unelma. Nainen Feltin päällä toimi sekin tosi hienosti, muttei kuitenkaan vielä ihan niin hyvin kuin pitäisi. Kanarian vuorten jäljiltä jaloissa ei ollut aivan sen tyylistä potkua, mitä täysin tasaisella reitillä olisi tarvittu. Vauhdinjakonikin oli kyseenalainen. Pyöräilyasentokaan ei ollut huippuhyvä, sillä esimerkiksi pää heilui turhan usein tuulijarruna. Mutta nämä jutut saamme kyllä talven aikana korjatuksi!

Tokaan vaihtoon saavuin neljäntenä noin 6 min Danielan, reilut 3 min Carolinen ja reilun minuutin Jocelynin perässä. Siitä huolimatta, että reidet olivat pyörän päällä tulessa, lähti juoksu heti rullaamaan rennosti. Ekalla 7 km lenkillä nousin kolmanneksi ja ero Danielaan sekä Carolineen kapeni koko ajan.

Myös toka lenkki hurahti vauhdilla. Sen jälkeen eroa Carolineen oli enää puolisen minuuttia. Päätin juosta pari kilsaa aika haipakkaa, sillä taktiikkanani oli ottaa Caroline nopsasti kiinni, peesata häntä hetken aikaa ja ratkaista peli viimeistään kolme kilsaa ennen maalia. No, saavutin Carolinen. Mutta sitten olinkin yhtäkkiä aikalailla väsynyt. Tein pikku nykäyksen, mutta Caroline ei tippunut. Himmasin vauhtia. Yritin uusia nykäyksiä noin kilsan välein, mutta kun Caroline ei heti jäänyt, loppui itseluottamukseni ja hidastin uudestaan vauhtia.

Ja pian maaliin oli enää parisataa metriä. Kiihdytimme vauhtia. Caroline rynni ennen mua noin 20 m ennen maalia olleeseen 360 asteen mutkaan. Pelini oli menetetty. Jälkikäteen en oikein tiedä, miten näin pääsi käymään, sillä uskoisin edelleen kyllä olevani parempi juoksija. Kisaa edeltäneen viikon ajan kiukutelleeseen takareiteeni toki sattui, mutta reisi nyt tuskin kuitenkaan oli selitys huonolle kirilleni. Ehkä olin jo liian väsynyt. Tai mitä luultavimmin en vaan yksinkertaisesti ollut alitajuisesti valmis voittamaan hurjaa Caroline - the Xena - Steffeniä. No, ensi kerralla olen!!!

Niin ja tässäpä muuten parina kuvana se, mistä tässä urheilemisessa ihan pohjimmiltaan on kyse... Loppusuoralla kamppailimme hampaat irvessä Carolinen kanssa. Tässä kuvassa ilmeistämme näkyy, kuinka hän on tajunnut voittavansa ja minä häviäväni. Siitä huolimatta, että annoimme juuri kaikkemme ja taistelimme merkittävästä kunniasta sekä aikas suuresta palkintopotista, halasimme heti maaliintulon jälkeen toisiamme ja kiitimme rehdistä kisailusta.

No, "pienestä" loppukirin potutuksesta huolimatta olen juoksuvireeseeni varsin tyytyväinen, sillä kipitin päivän ylivoimaisesti nopeimman puolimaran (1.18.32 h), mikä oli tosi tuulisessa kelissä ihan jees vauhtia ja reilut pari minuuttia Danielaa kovempaa. Miesten ykköselle Jan Frodenollekin hävisin 21,1 km juoksussa vain vajaat 5 min. Kunto vaikuttaisi siis olevan mallillaan eli tästä on huippuhyvä jatkaa treenaamista kohti tulevia koitoksia!

Niin ja Dubai oli muuten hieno paikka. Suosittelisinkin kisaa kaikille suomalaisille pienenä piristysruiskeena keskellä talvea. Tapahtuma oli jämäkästi järjestetty. Lisäksi osallistumismaksulle saa aimo annoksen kivaa vastinetta: gourmet tasoiset pastapartyn ja afterpartyn, hienon kisapaidan, toppaliivin, repun, lippiksen, sukat, kinesioteippiä ja mitähän kaikkea kisapaketeissa nyt olikaan. Tällaista luksuskisaa on vaikea löytää... Suomessa samaa tyyliä tosin tulee ensi kesänä Triathlon Challenge Långvikiin ;)

Lopuksi vielä haluan kiittää koko tiimiäni tästä upeasta vuoden 2016 avauksesta. Kiitos kaikille sponsseilleni. Kiitos valmentajalleni Paul Sjöholmille. Kiitos Dubaissa mukana olleille, mun ikiomalle superhuoltaja Markus Salille sekä huipulle apuhuoltaja Johannes Paloheimolle. Ja kiitos meitä paikallisiin oloihin totuttaneelle, Dubaissa asuvalle, Rion olympiamaratoniin tähtäävälle Anne-Mari Hyryläiselle. Our team rocks!

Ironman 70.3 Dubai perjantaina

Triathlonvuosi 2016 starttaa rytinällä, sillä tämän viikon perjantaina mulla on jo kauden eka kisa - Ironman 70.3 Dubaissa! Ennen kun kerron kilpailun ennakkotunnelmia, otetaan kuitenkin pikakatsaus viime viikkojen tapahtumiin.

Joulu-tammikuussa vietin lähes kuukauden tutussa Kanarian Maspalomasissa. Aika pitkä treenileiri siis ja täytyy myöntää, että vikoina päivinä alkoi mökkihöperöityminen olla lähellä...höperöitymisestä huolimatta leiri sujui loistavasti!

Yksi leirin tärkeimpiä teemoja oli uuden pyörän testaaminen. Ajan tulevalla kaudella Felt IA FRD triathlonpyörällä, Sramin osasarjalla ja Zippin kiekoilla. Esittelen välineeni tarkemmin tulevissa jutuissa, mutta pyörän huippuominaisuuksia kuvannee se, että tällä Feltin ykkösmallilla on voitettu naisten Hawaiin kisa viimeisinä viitenä vuotena :)

Ennen Kanarialle lähtöä Kanasen Kimmo teki mulle bikefitin pyöräliike Lundbergissa Keravalla. Feltistä löytyi heti toimiva ajoasento. Täytyy kuitenkin myöntää, että jännittihän se silti lähteä leirille testaamaan asentoa ulos oikeisiin olosuhteisiin. Jännitys osoittautui kuitenkin turhaksi. Pyörä tuntui heti ekasta lenkistä lähtien todella hyvälle. Myös mittarit kertovat siitä, että aiempaa kompaktimpi ajoasento taitaa toimia - reippaiden treenien watit ja vauhdit olivat nimittäin varsin mukavissa lukemissa viime vuoteen verrattuna.

Sen lisäksi, että pääsin Kanarialla fiilistelemään uudella pyörällä ajamista, kuului leiriin toki aikamoinen satsi kaikenmoista muutakin perustreeniä. Ideana oli perustan rakentaminen kevättä varten ja niinpä suurin osa treeneistä vedettiin pk teholla, tosin etenkin alkuleiristä tein myös muutamia vauhdikkaita anaerobisen kynnyksen settejä. Nautin sekä määrä- että vauhtiblokeista ja kroppa tuntui olevan varsin yhteistyöhaluinen.

Koska Kanarialta ei pääse kätevästi Dubaihin, päätin tulla piipahtamaan Suomessa ennen kisamatkalle lähtöä. Muutama päivä kotona osoittautui hyväksi ratkaisuksi myös siltä kannalta, että se auttoi sopivasti irtaantumaan totisesta triathlonista. Viikonlopun huipuimpia juttuja oli Triathlon Challenge -kuukausihaaste. Näitä haasteita järkätään muuten joka kuukausi ja niihin osallistuminen on täysin ilmaista eli kantsii seurailla nettisivuja ja facea. Nyt tammikuussa hiihdimme, juoksimme ja hyppäsimme suoraan juoksemasta avantoon! Talvesta nautiskelun kruunasi lämmin sauna sekä herkullinen lounas.

Mutta siis, pian on se ekaa kisa. Ja huh, minkälainen kisa lieneekään tulossa. Ironman 70.3 Dubai on tämänvuotisen Triple Crown -sarjan ensimmäinen osakilpailu. Mikäli joku voittaa kaikki kolme osakisaa, kuten Daniela Ryf (SUI) viime vuonna, saa hän prinssi HH Shaikh Nasser bin Hamad AlKhalifan perustamalta sarjalta palkinnoksi miljoona dollaria! Mahdollisuus huimaan palkintopottiin tarkoittaa, että kisan lähtölista on kivikova. Viivalla ovat muun muassa Ryf, Caroline Steffen (SUI) sekä Corinne Abraham (GBR).

Kisareitti on täysin tasainen. Päivän tuulisuus määrännee puolestaan sen, tuleeko kisasta nopea vai nihkeä. Startti on perjantaina klo 7 paikallista aikaa (Suomi klo 5) ja kisaa voi seurata täältä. Peukut pystyyn :)

Ironwoman - 8.48.40!

Wow. Vedin sunnuntaina Barcelonassa elämäni ekan Ironmanin. Käytin 3,8 km uintiin, 180 km pyöräilyyn ja 42,2 km juoksuun aikaa 8 h 48 min 40 s, mikä nosti mut kertarysäyksellä maailman 13. nopeimmaksi naiseksi tällä triathlonin kuninkuusmatkalla. Uskomatonta.

Ironman Barcelonasta muodostui mieletön kamppailu niin itseäni kuin kanssakilpailijaani vastaan. Voisi sanoa, että voitin itseni, vaikka koko kisassa jouduinkin lopulta taipumaan toiselle sijalle. Kokemus oli sunnuntaina valttia: voittaja, hollantilainen Yvonne Van Vlerken, vetäisi Barcelonassa 29. ironmanmatkan koitoksensa ja teki samalla eräänlaisen maailmanennätyksen suoriutumalla siitä 10. kerran alle 9 tunnissa. Kova nainen.

Olen haaveillut ironmanin tekemisestä 12-vuotiaasta pikkutytöstä lähtien. Eka ironmanini olikin täynnä sisua ja sydäntä. Ennen kun kerron tarkemman tarinan koitoksesta, haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tukeneet minua tämän unelmani saavuttamisessa. Kiitos valmentajalleni Paul Sjöholmille. Kiitos perheelleni, ystävilleni ja rakkaalle superhuoltajalleni Markus Salille. Kiitos fyssari Tiina Lahtinen-Suopankille. Kiitos sponsoreilleni Kuulohansalle, Hansatonille, Renevolle, Polarille, TYR:lle, Squeezylle, Compressportille, IcePowerille, Velo & Oxygenille ja Cycleuropelle. Yksin en olisi tähän pystynyt.

12-vuotiaana polkaisin yhteenmenoon 180 km pinkillä maastopyörälläni. Kuva on kuitenkin otettu jonkun muun pyöräretken jälkeen mummolan pihassa. Noihin aikoihin meillä oli tapana tehdä muutaman päivän kesäretkiä teltan kanssa.

Valmistautuminen Barcelonaan ei ollut helpoimmasta päästä. Treenit sujuivat loistavasti koko kesän ajan. Sen sijaan Ironmania edeltävät nelisen viikkoa sisälsivät kaikenmoisia pieniä ongelmia. Aloin varmaan yksinkertaisesti väsähtää jo toukokuun EM-kisasta alkaneen pitkän kauden jälkeen. Tiesin olevani loistavassa kunnossa, mutta kropan probleemat aiheuttivat turhaa psyykkistä väsyä. Kaiken lisäksi kisareissusta muodostui suunniteltua raskaampi myös sen vuoksi, että Paul sairastui ruokamyrkytykseen eikä päässyt ollenkaan Barcelonaan. Niinpä kaikki mahdolliset huoltotehtävät kasautuivat Markukselle, joka kyllä oli jälleen aikamoinen superhuoltaja, mutta esimerkiksi kisan aikaiset väliajat ja muut avut jäivät väistämättä vähempään kuin olisimme halunneet.

Bianchi priimakunnossa valmiina ironmanille.

Barcelonassa oli koko kisaviikon ajan ihan älytön määrä latausta ilmassa. Olin tavallistakin jännittyneempi ja varmasti aika hankalaa seuraa... Kisa-aamuna sen sijaan heräsin rauhallisin mielin. Tunsin yhtäkkiä, että kyllähän mä nyt oon valmis tähän hommaan! Niinpä odottelinkin aamulla starttia ihan intoa piukassa.

Uinti oli ehkä paras uintini ikinä. Lähdin rennosti matkaan tekemään omaa suoritusta. Olin todella yllättynyt, kun päädyin lopulta polskimaan koko matkan erittäin hyvänä uimarina tunnetun britti Vanessa Rawn kanssa. Kaiken lisäksi uinti tuntui koko 3,8 km ajan kevyelle ja mietin monta kertaa, että menenköhän aivan liian hiljaa. Jälkikäteen olen varma, että tosi rennolta tuntunut uinti oli loppukisan kannalta juuri oikea taktinen ratkaisu. Rantauduin vedestä ensimmäisenä reilun 53 min polskinnan jälkeen.

Pyöräily starttasi lentämällä. Jalat olivat todella hyvät. Hämmentävää oli, etten ollut suunnitellut johtavani kisaa. Johtoni taisi olla hämmentävä juttu myös järjestäjille, sillä peesivalvontamopo ajoi vierelläni about 150 km koko 180 km lenkistä, vaikka menoni oli täysin rehellistä enkä tarvinnut edes yhtään suullista varoitusta. Johtoasemani vuoksi kisan vauhdinjako muodostui vaikeaksi, sillä olin suunnitellut seuraavani muiden naisten meininkiä. Vaikka mulla oli wattimittari käytössä, ei meillä ollut aivan tarkkaa käsitystä tavoitetehoistani. Niinpä päätinkin ajaa sillä asenteella, että menen hiljempaa kuin mieli tekisi. Tästä huolimatta vetäisin ekat 70 km kovempaa kuin muut naiset.

Myös toinen 70 km lenkki tuntui lähinnä kevyelle lenkkeilylle. Odotin koko ajan, että joku nainen pyyhkäisee ohi, mutta niin vaan sain kerätä telkkarinäkyvyyttä johtoasemassa. Jälkikäteen ajateltuna taisin kuitenkin ajaa ekat 140 km himpun liian kovaa. Tämä saattoi maksaa monia arvokkaita minuutteja lopputuloksessa. Vikoilla 40 kilsalla reidet kramppailivat ja energiat tuntuivat yhtäkkiä täysin huvenneen. Kaiken lisäksi huomasin, että runkoon kiinnittämäni energiageelit olivat tippuneet eikä mulla ollut enää kuin laihaa urheilujuomaa. Jälkijossitteluna olisi ehdottomasti pitänyt malttaa pysähtyä rauhassa huoltoasemalla. Ensi kerralla olen tällaisessa tilanteessa fiksumpi.

Saavuin hiipumisesta huolimatta tokaan vaihtoon noin 1 min johtoasemassa. Aloitin maratonin pelokkain fiiliksin. Jalat olivat ihan tyhjät. Juoksu tuntui kammolle köpöttelylle. Yvonne saavutti mut 12 km juostuamme ja tämän jälkeen roikuin hänen mukanaan kympin verran. Puolimaran paikkeilla mulla oli kuitenkin todella vaikeita hetkiä eikä auttanut muuta kuin antaa Yvonnen karata. Yritin vatsan nikottelusta huolimatta vetää ylimääräistä energiaa sisään, mikä osoittautui fiksuksi vedoksi, sillä kolmenkympin jälkeen piristyin yhtäkkiä kummasti. Sain kiristettyä vauhtia ja pääsin jo reilun 20 sekunnin päähän Yvonnesta. Mutta sitten noin 5 km ennen maalia jalat taas tyhjenivät. Ironmanin väsymys oli jotenkin tosi erilaista, mitä olin aiemmin kokenut. Se ei sattunut yhtään, mutten ollut enää varma selviänkö ylipäätään tolpillani maaliin. Niinpä ei auttanut muuta kuin varmistaa selkeä toinen sija ja juosta omaa tasaista menoa maalisuoralle saakka (mara aikani oli 3.05 h).

Ylitin maaliviivan onnellisena. En ollut kertaakaan kisan aikana nähnyt kelloa ja kun kuulin loppuaikani, yllätyin valtavasti. Tiesin tietty jo etukäteen, että saatan olla ihan kova ironwoman... Mutta tällaista maailmanluokan huippusuoritusta en osannut ekalla kerralla odottaa. Wow. About nämä ajatukset ehtivät pyörähtää päässäni ennen kuin verenpaine heitti häränpyllyä ja multa lähti taju.

Ironman Barcelona antoi hurjasti itseluottamusta. Se varmisti, ettei urani päämaali - Hawaiilla käytävän MM kisan voitto -  ole millään lailla mahdoton tavoite. Ekasta ironmanistani tuli tuliaisina myös älytön määrä tärkeitä kokemuksia. Uskon, että niin minä kuin vahvistuva tiimini pystymme seuraavalla kerralla hoitamaan homman entistä paremmin. Into tulevaan kauteen onkin valtava. Nyt ensin on kuitenkin lomailun aika!

Ydintiimini oli vastaanottamassa mua ja Markusta lentsikkakentällä hienon paidan ja korttien kanssa. Kuvassa "apuvalmentajani" ja työkaverini Marko Riitijoki, isä Timo Lehtonen, valmentaja Paul Sjöholm, rakas superhuoltaja Markus Sali ja IronKaisa :)