Treenitohina startttaa Kanarian lämmössä!

Treenilepo on takana ja valmistautumiseni kauden 2016 kisoihin alkoi virallisesti viime viikolla. Kausi starttaa laadukkaammin kuin koskaan, sillä istumme jo nyt lentokoneessa matkalla Kanarialle ja kauden 2016 ekalle leirille. Vuokrasimme Maspalomaksesta kämpän talveksi. Tarkoituksenamme on leireillä tulevina kuukausina kyseisessä kohteessa 3-4 kertaa ja ajattelimme, että on kiva jättää osa treenivermeistä paikanpäälle talvisäilöön.

Siirtymäkausi sujui hyvin - urheilu unohtui sopivasti ja kroppa tuntui palautuvan niin pitkästä kaudesta kuin Barcelonan Ironmanin megarasituksesta. Täytyy kuitenkin myöntää, että olin IM:n jälkeen niin intoa piukassa, että olisin halunnut aloittaa treenaamisen jo pari vuorokautta kisan jälkeen... mutta onneksi mut saatiin pidettyä paikallaan, sillä teki niin kropalle kuin mielelle todella hyvää olla kolme kokonaista viikkoa lähes kokonaan ilman urheilua ja tehdä kaikennäköistä muuta hauskaa. Ainoa ikävä juttu oli, että lähes viikko lomasta meni flunssaa sairastaessa.

Nenä punoitti siirtymäkaudella myös toisesta syystä, sillä viime viikolla pääsin telkkariin Nenäpäivän etkoille. Puoli seiskan porukka oli hulvattoman hauska ja mikä kivointa, oli erittäin antoisaa päästä tällä tavoin osalliseksi tärkeää hyväntekeväisyyskampanjaa. Telkkaripätkä löytyy ainakin vielä YLE  areenasta:

http://areena.yle.fi/1-2629572

Paitsi kaikkea ei-urheilullista kivaa, liittyi siirtymäkauteen toki myös uusien urheilukuvioiden suunnittelua koko ajan vahvistuvan tiimini kanssa. Tulossa on monia todella hienoja uusia juttuja, joita näette ja kuulette seuraavien viikkojen aikana. Kantsii siis seurata aina silloin tällöin vaikkapa mun facebookia :)

Ironwoman - 8.48.40!

Wow. Vedin sunnuntaina Barcelonassa elämäni ekan Ironmanin. Käytin 3,8 km uintiin, 180 km pyöräilyyn ja 42,2 km juoksuun aikaa 8 h 48 min 40 s, mikä nosti mut kertarysäyksellä maailman 13. nopeimmaksi naiseksi tällä triathlonin kuninkuusmatkalla. Uskomatonta.

Ironman Barcelonasta muodostui mieletön kamppailu niin itseäni kuin kanssakilpailijaani vastaan. Voisi sanoa, että voitin itseni, vaikka koko kisassa jouduinkin lopulta taipumaan toiselle sijalle. Kokemus oli sunnuntaina valttia: voittaja, hollantilainen Yvonne Van Vlerken, vetäisi Barcelonassa 29. ironmanmatkan koitoksensa ja teki samalla eräänlaisen maailmanennätyksen suoriutumalla siitä 10. kerran alle 9 tunnissa. Kova nainen.

Olen haaveillut ironmanin tekemisestä 12-vuotiaasta pikkutytöstä lähtien. Eka ironmanini olikin täynnä sisua ja sydäntä. Ennen kun kerron tarkemman tarinan koitoksesta, haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tukeneet minua tämän unelmani saavuttamisessa. Kiitos valmentajalleni Paul Sjöholmille. Kiitos perheelleni, ystävilleni ja rakkaalle superhuoltajalleni Markus Salille. Kiitos fyssari Tiina Lahtinen-Suopankille. Kiitos sponsoreilleni Kuulohansalle, Hansatonille, Renevolle, Polarille, TYR:lle, Squeezylle, Compressportille, IcePowerille, Velo & Oxygenille ja Cycleuropelle. Yksin en olisi tähän pystynyt.

12-vuotiaana polkaisin yhteenmenoon 180 km pinkillä maastopyörälläni. Kuva on kuitenkin otettu jonkun muun pyöräretken jälkeen mummolan pihassa. Noihin aikoihin meillä oli tapana tehdä muutaman päivän kesäretkiä teltan kanssa.

Valmistautuminen Barcelonaan ei ollut helpoimmasta päästä. Treenit sujuivat loistavasti koko kesän ajan. Sen sijaan Ironmania edeltävät nelisen viikkoa sisälsivät kaikenmoisia pieniä ongelmia. Aloin varmaan yksinkertaisesti väsähtää jo toukokuun EM-kisasta alkaneen pitkän kauden jälkeen. Tiesin olevani loistavassa kunnossa, mutta kropan probleemat aiheuttivat turhaa psyykkistä väsyä. Kaiken lisäksi kisareissusta muodostui suunniteltua raskaampi myös sen vuoksi, että Paul sairastui ruokamyrkytykseen eikä päässyt ollenkaan Barcelonaan. Niinpä kaikki mahdolliset huoltotehtävät kasautuivat Markukselle, joka kyllä oli jälleen aikamoinen superhuoltaja, mutta esimerkiksi kisan aikaiset väliajat ja muut avut jäivät väistämättä vähempään kuin olisimme halunneet.

Bianchi priimakunnossa valmiina ironmanille.

Barcelonassa oli koko kisaviikon ajan ihan älytön määrä latausta ilmassa. Olin tavallistakin jännittyneempi ja varmasti aika hankalaa seuraa... Kisa-aamuna sen sijaan heräsin rauhallisin mielin. Tunsin yhtäkkiä, että kyllähän mä nyt oon valmis tähän hommaan! Niinpä odottelinkin aamulla starttia ihan intoa piukassa.

Uinti oli ehkä paras uintini ikinä. Lähdin rennosti matkaan tekemään omaa suoritusta. Olin todella yllättynyt, kun päädyin lopulta polskimaan koko matkan erittäin hyvänä uimarina tunnetun britti Vanessa Rawn kanssa. Kaiken lisäksi uinti tuntui koko 3,8 km ajan kevyelle ja mietin monta kertaa, että menenköhän aivan liian hiljaa. Jälkikäteen olen varma, että tosi rennolta tuntunut uinti oli loppukisan kannalta juuri oikea taktinen ratkaisu. Rantauduin vedestä ensimmäisenä reilun 53 min polskinnan jälkeen.

Pyöräily starttasi lentämällä. Jalat olivat todella hyvät. Hämmentävää oli, etten ollut suunnitellut johtavani kisaa. Johtoni taisi olla hämmentävä juttu myös järjestäjille, sillä peesivalvontamopo ajoi vierelläni about 150 km koko 180 km lenkistä, vaikka menoni oli täysin rehellistä enkä tarvinnut edes yhtään suullista varoitusta. Johtoasemani vuoksi kisan vauhdinjako muodostui vaikeaksi, sillä olin suunnitellut seuraavani muiden naisten meininkiä. Vaikka mulla oli wattimittari käytössä, ei meillä ollut aivan tarkkaa käsitystä tavoitetehoistani. Niinpä päätinkin ajaa sillä asenteella, että menen hiljempaa kuin mieli tekisi. Tästä huolimatta vetäisin ekat 70 km kovempaa kuin muut naiset.

Myös toinen 70 km lenkki tuntui lähinnä kevyelle lenkkeilylle. Odotin koko ajan, että joku nainen pyyhkäisee ohi, mutta niin vaan sain kerätä telkkarinäkyvyyttä johtoasemassa. Jälkikäteen ajateltuna taisin kuitenkin ajaa ekat 140 km himpun liian kovaa. Tämä saattoi maksaa monia arvokkaita minuutteja lopputuloksessa. Vikoilla 40 kilsalla reidet kramppailivat ja energiat tuntuivat yhtäkkiä täysin huvenneen. Kaiken lisäksi huomasin, että runkoon kiinnittämäni energiageelit olivat tippuneet eikä mulla ollut enää kuin laihaa urheilujuomaa. Jälkijossitteluna olisi ehdottomasti pitänyt malttaa pysähtyä rauhassa huoltoasemalla. Ensi kerralla olen tällaisessa tilanteessa fiksumpi.

Saavuin hiipumisesta huolimatta tokaan vaihtoon noin 1 min johtoasemassa. Aloitin maratonin pelokkain fiiliksin. Jalat olivat ihan tyhjät. Juoksu tuntui kammolle köpöttelylle. Yvonne saavutti mut 12 km juostuamme ja tämän jälkeen roikuin hänen mukanaan kympin verran. Puolimaran paikkeilla mulla oli kuitenkin todella vaikeita hetkiä eikä auttanut muuta kuin antaa Yvonnen karata. Yritin vatsan nikottelusta huolimatta vetää ylimääräistä energiaa sisään, mikä osoittautui fiksuksi vedoksi, sillä kolmenkympin jälkeen piristyin yhtäkkiä kummasti. Sain kiristettyä vauhtia ja pääsin jo reilun 20 sekunnin päähän Yvonnesta. Mutta sitten noin 5 km ennen maalia jalat taas tyhjenivät. Ironmanin väsymys oli jotenkin tosi erilaista, mitä olin aiemmin kokenut. Se ei sattunut yhtään, mutten ollut enää varma selviänkö ylipäätään tolpillani maaliin. Niinpä ei auttanut muuta kuin varmistaa selkeä toinen sija ja juosta omaa tasaista menoa maalisuoralle saakka (mara aikani oli 3.05 h).

Ylitin maaliviivan onnellisena. En ollut kertaakaan kisan aikana nähnyt kelloa ja kun kuulin loppuaikani, yllätyin valtavasti. Tiesin tietty jo etukäteen, että saatan olla ihan kova ironwoman... Mutta tällaista maailmanluokan huippusuoritusta en osannut ekalla kerralla odottaa. Wow. About nämä ajatukset ehtivät pyörähtää päässäni ennen kuin verenpaine heitti häränpyllyä ja multa lähti taju.

Ironman Barcelona antoi hurjasti itseluottamusta. Se varmisti, ettei urani päämaali - Hawaiilla käytävän MM kisan voitto -  ole millään lailla mahdoton tavoite. Ekasta ironmanistani tuli tuliaisina myös älytön määrä tärkeitä kokemuksia. Uskon, että niin minä kuin vahvistuva tiimini pystymme seuraavalla kerralla hoitamaan homman entistä paremmin. Into tulevaan kauteen onkin valtava. Nyt ensin on kuitenkin lomailun aika!

Ydintiimini oli vastaanottamassa mua ja Markusta lentsikkakentällä hienon paidan ja korttien kanssa. Kuvassa "apuvalmentajani" ja työkaverini Marko Riitijoki, isä Timo Lehtonen, valmentaja Paul Sjöholm, rakas superhuoltaja Markus Sali ja IronKaisa :)

Kohti Ironmania

Tämän aamun uintipaikka ei ollut yhtään hassumpi:

Reilun parin viikon kuluttua, sunnuntaina 4.10., seison samalla Barcelonan rannalla elämäni ekan Ironmanin lähtöviivalla. Aika hassua, että oon harrastanut triathlonia niin kauan ennen kuin lähden mukaan tähän legendaariseen kestävyyskoitokseen. Valinta on kuitenkin ollut looginen - olisin tietysti jo ajat sitten selvinnyt ironmanista ja varmasti ihan kohtuullisen hyvää vauhtiakin, mutta on vaan ollut tosi vaikea löytää kalenterista muutaman kuukauden ajanjaksoa, jolloin olisi ollut aikaa valmistautua piiiiitkään kisaan ja toisaalta myös palautua siitä.

Nyt Ironman haaveeni toteuttaminen on vihdoin mahdollista. Tosi kutkuttavaa päästä kokeilemaan, miten suoriudun koitoksesta! Ainakin treeneissä olen monena päivänä ollut intoa piukassa kuin joku pikku junnu. Intohimo triathlonia kohtaan on siis jopa vahvempaa kuin aiemmin, mikä on tietty erittäin hyvä asia. Kuten Märskyn urheilulukiolaisillekin kerroin, on oman intohimon toteuttaminen mielestäni ihan ykkösjuttu.

Viime viikkojen valmistautuminen ei kuitenkaan ole sujunut ongelmitta. Itse asiassa meininki on jälleen ollut pientä vuoristorataa. Turun kisan jälkeen pidin kevyimmän treeniviikon sitten alkukevään. Kunnon kevennyksen ansiosta kroppa oli loisto vireessä ja sain tehtyä pari ihan huippua treeniviikkoa. Eka viikko sisälsi paljon määrää ja etenkin uintia (40 km) sekä juoksua (110 km). Homma rullasi. 

Seuraava kova viikko olikin sitten rytmitykseltään vähän erilainen, sillä siihen kuului oikeastaan vain kaksi kunnon harjoitusta. Eka pääharjoitus oli ironmanpäivä (5 km uinti + 180 km pyöräily + 6 km juoksu). Treeni sujui loistavasti ja ainoa kiukun paikka oli, kun en saanut juosta tuon enempää tai edes tavoitevauhtiamme kovempaa :D Viikon toinen päätreeni oli reilun 30 km juoksu ja yllätykseksemme juoksu kulki paremmin kuin ikinä ennen.

Tuo viimeinen pitkis olisi kuitenkin, näin jälkikäteen mietittynä, pitänyt jättää juoksematta... Vaikken ollut juurikaan juossut parina harjoitusta edeltävänä päivänä, tunsin jo treenin alkuverrassa vanhaa epämääräistä pohjevaivaa. Treenin aikana pohje oli ihan täysin okei, mutta seuraavina päivinä se äityi todella kipeäksi. Pohje vaati reilun viikon täydellisen juoksutauon eikä jalka vieläkään ole täysin kunnossa.

Pohje alkoi kiukutella sikäli tosi pahaan vaiheeseen, että tulimme viime viikolla tänne Barcelonan Calellaan valmistautumisleirille. Leireily ei siis ole sujunut kovinkaan huipusti, kun on koko ajan pitänyt tapella pohkeen kanssa enkä ole uskaltanut juosta juuri ollenkaan. Onneksi olen kuitenkin saanut vedettyä monia loistavia pyörätreenejä, joissa olen päässyt totuttelemaan hieman muutettuun ajoasentoon. Vaihdoimme aika-ajotankoni ja nyt tuntuu, että ajaminen olisi vihdoin niin mukavaa, vauhdikasta ja vahvaa kuin olisin koko kesän halunnut :)

Eilen teimme vihdoin myös hieman pidemmän yhdistelmän, joka sisälsi 14 km ironman vauhtista juoksua. Pohje ei onneksi kipeytynyt tästä harjoituksesta. Huomenna lennämme Suomeen ja nyt näyttää siis sille, että palaamme pian!